Monikulttuurisuuden kritiikkiä

KARRI Kriitikko osoitti erinomaisessa monikulttuurisuuden kritiikissään (Aura 3/2002), ettei monikulttuurinen yhteiskunta ole käytännössä mahdollinen eikä ainakaan toivottava. Minusta se ei ole mahdollinen eikä toivottava edes periaatteessa, sellaisenakaan ihannekuvana, jona ajatuksen kannattajat sen esittävät.

Koko käsite “monikulttuurinen yhteiskunta” on mahdoton. Jos “kulttuurilla” ymmärretään vain kokoelmaa hassuja vaatteita, omituisia ruokia ja kummallisia tansseja, tai öljyvärimaalauksia, sinfoniakonsertteja ja tylsiä kirjoja, niin silloinhan mitään ongelmaa ei ole: kyllä niitä samaan maahan ja kaupunkiinkin mahtuu vaikka kuinka, ihan kaikenlaisia. Mutta nuo kaikki ovat vain kulttuurin pintakermaa. Kulttuurin perustan muodostavat sen piirissä elävien ihmisten yhteinen kokemuspohja ja yhteinen tapa hahmottaa maailmaa ja ymmärtää toisia ihmisiä. Tällä perustalla lepäävät kulttuurin tärkeimmät kerrostumat: kulttuuriyhteisön arvot ja tavat, yhteinen normisto, joka tekee kanssakäymisestä ennustettavaa ja sujuvaa.

Käytösnormistoon kuuluu esimerkiksi se, että bussissa ei kiusata vieressä istuvaa tuntematonta ihmistä tyhjänpäiväisellä hölötyksellä ja tungettelevilla uteluilla, vaan kunnioitetaan tämän oikeutta rauhalliseen matkaan; tai, jossain toisessa kulttuurissa, että jutellaan mukavia ja ollaan kiinnostuneita toisestakin eikä vain mökötetä tuppisuuna ja tuijoteta omaan napaan. Eivät nämä kaksi käyttäytymismallia voi elää rinnakkain samassa paikassa. Eikä yhtä myöskään voi istuttaa sinne minne luonnostaan kuuluu toinen, sillä tällainen käytösmalli ei ole mikään irrallinen sääntö, vaan johdonmukainen ja välttämätön seuraus kulttuurissa vallitsevista kanssakäymisen periaatteista, jotka puolestaan ovat muovautuneet vastaamaan mahdollisimman hyvin kulttuuripiirin ihmisten keskimääräisiä toiveita ja taipumuksia.

Ihmisten taipumukset muuttuvat omia aikojaan, ja tavat seuraavat kyllä perässä. Nämä luonnolliset muutokset ovat kokonaisvaltaisia ja hitaita, sukupolvien aikajänteellä tapahtuvia. Joidenkin valistajasielujen vaatimukset, että suomalaisten tulisi “opetella eurooppalaisille tavoille”, ovat väkivaltaista kulttuurinraiskausta ja suomalaisten identiteetin törkeää halventamista. Jos kulttuurissa on kehnoja piirteitä, niitä voi ja pitää yrittää muuttaa, mutta kulttuurin omista lähtökohdista käsin. Se, että kulttuuri on erilainen kuin jokin toinen, ei ole mikään vika - ei edes silloin, kun kyseessä on suomalainen kulttuuri.

Kulttuuri ohjaa ihmisten keskinäistä kanssakäymistä kaikilla tasoilla. Se muodostaa pohjan laeille ja yhteiskunnan rakenteille. Kaksi tyyten erilaista kulttuuria voi elää lomittain samassa maassa ja samalla alueella aivan yhtä luontevasti kuin samalla tiellä voidaan yhtä aikaa noudattaa oikean- ja vasemmanpuoleista liikennettä.

Jonkin kulttuurin on ohjattava toimintaa eli oltava valtakulttuuri. Muitten kulttuurien sopeutuessa monet niitten erityispiirteet irtoavat merkitysyhteyksistään tyhjänpäi-väisiksi oikuiksi. Jos kaikista kulttuureista yritetään väkisin tehdä samanarvoisia - ja siinä siinä vielä jollain kummallisella tavalla onnistutaankin - tuloksena on pohjaa ja perustusta vailla oleva, hengetön ja sekava synteesi, pelkkä sääntökokoelma, joka ei ole luontainen kenellekään ja jota joudutaan alituiseen muuttelemaan eri vaatimusten ristipaineessa. Todellisista kulttuureista joka ikinen jää vähemmistökulttuurin hankalaan asemaan. Ja ristiriitojen ryteikkö ulottuu kaikkialle, kun eri kulttuurien ihmiset kuitenkin joutuvat jatkuvasti toimimaan yhdessä. Kunnes kaikki kulttuurit ovat tuhoutuneet.

Mitä eristyneempinä eri ryhmät pysyät, sen paremmin niiden kulttuurit voivat säilyä eheinä ja itsessään elinvoimaisina kokonaisuuksina. Mutta eihän silloin ole kysymyksessä monikulttuurinen yhteiskunta, vaan alayhteiskuntiin pilkkoutunut kulttuuriton valtio. Silloin yksilön oman yhteisön ja kulttuuripiirin rajat ovat siirtyneet maan rajoilta sen sisään, ahdistavan lähelle, pahimmassa tapauksessa kotiovelle asti.

Kansainvälistymistä ja houreita monikulttuurisuudesta puolletaan yleensä sanomalla, että kulttuurien välinen vuorovaikutus on rikastuttavaa. Vuorovaikutusta on kuitenkin monenlaista. Ja liika on aina liikaa.

Minun on mahdotonta ymmärtää, miten joku voi pitää rikastuttavana ja tavoiteltavana kansainvälisenä vuorovaikutuksena sitä, että muutama ulkomaalainen kieltää meitä suomalaisia noudattamasta vanhoja perinteitämme, koska ne sattuvat olemaan ristiriidassa heidän kulttuurinsa kanssa; tai sitä, että yksi vaihto-opiskelija estää joukkoa suomalaisia käyttämästä äidinkieltään opiskelukielenä, koska hän ei sitä ymmärrä.

Kun kaadetaan mustaa ja valkoista maalia samaan pyttyyn, sekoitetaan ja maalataan sillä, tuloksena ei ole kiehtova mustavalkoinen luomus vaan tylsän harmaa seinä, jossa on ehkä epämääräisiä tummempia ja vaaleampia viiruja tai läiskiä, jos ei ole sekoitettu kunnolla. Tulos on yhtä tylsä ja vähintään yhtä ikävän näköinen kuin kokonaan musta tai valkoinen seinä. Ja kun maalit on kerran sekoitettu, niitä ei erilleen saa. Sen jälkeen kaikki on sitä samaa harmaata. Mutta jos pidetään musta ja valkoinen omissa pöntöissään, maalataan niitä rinnakkain varoen sekoittamasta märkiä maaleja, ja ehkä vielä maustetaan teosta vähän harmaallakin, monimuotoisuuden potentiaali on rajaton.

Todellisen monikulttuurisuuden todellinen rikkaus on siinä, että maailmassa on valtava määrä erilaisia, erillisiä, itsenäisiä ja omavaraisia kulttuureja kohtuullisessa kehitystä eteenpäin vievässä vuorovaikutuksessa keskenään. Vuorovaikutus on luonteeltaan välttämättä yhtenäistävää, joten liian vahvana ja nopeana se tuhoaa monimuotoisuuden. Siksi raja-aitoja tarvitaan, fyysisiä tai henkisiä. Mieluiten molempia. Jos kaikki juntataan surutta yhteen, niin minkäs kanssa se jäljelle jäänyt möhkäle sitten vuorovaikuttaa?

Rikastuttavaa vuorovaikutusta on se, kun eri maissa tai muuten selvästi erillisinä elävät kulttuurit vaihtavat keskenään ajatuksia, tarinoita ja keksintöjä. Vastaanottava kulttuuri kokeilee saamiaan lainoja ja useimmiten hylkää ne sopimattomina, mutta joskus huomaa lainan hyväksi, muuntaa sen itseensä parhaiten sopivaan muotoon ja sulauttaa osaksi omaa kokonaisuuttaan yhdistellen sitä omiin piirteisiinsä.

Rikastuttavaa ei ole se, kun Suomeen tuodaan suomalaisuuden kanssa yhteensopimattomia kulttuureja tai kulttuuripiirteitä, ja sitten aletaan kieltää ja tuhota tai vähintäänkin ajaa piiloon niitä suomalaisuuden piirteitä, jotka eivät sovi yhteen tänne tuodun kanssa. Eikä se, että omia kansallisia erityispiirteitään ja vanhaa, tuttua ja turvallista yhtenäiskulttuuria arvostavia, tuontitavarasta innostumattomia ja omanlaistensa seuraa kaipaavia, syyllistetään kaikista aiheutuvista ristiriidoista ja haukutaan sivistymättömiksi moukiksi, rasisteiksi ja ties miksi.

Taidan tosiaan olla pahimmanlaatuinen ties mikä. Mutta kansainvälistynyt en sentään ole.