Myytit ja sorto

Jokaisen kansan identiteetti perustuu suurimmaksi osaksi myytteihin. Serbeillä on Kosovo Poljensa, ranskalaisilla vallankumouksensa, amerikkalaisilla pyhiinvaeltajaisät, perustuslaki ja preerioiden cowboy-henki eli vankkumaton usko aseiden ja yksilöllisyyden kaikkivoipaisuuteen. Myytit ilmenevät eri tavoin: Kouluopetuksessa, kansallisten symbolien maailmassa, yleisessä tietoisuudessa.

Myös suomalaisten omakuvaa on koko itsenäisyytemme ajan rakennettu monenlaisten myyttien pohjalle. Talvisota, pienen sankarikansan puolustustaistelu monin verroin väkevämpää hyökkääjää vastaan, on arkkityyppinen esimerkki. Kaikki kansalliset myyttimme eivät kuitenkaan lepää yhtä vakaalla historiallisella pohjalla. Yksi sellainen on myytti sorrosta. Sekä nationalistinen että sosialistinen historiankirjoitus ajoi ajatusta, että "meitä” - suomalaisia, maalaisia, työväkeä jne. – oli "sorrettu”, että historia oli suureksi osaksi "sorron” historiaa.

Emme tule historiassa toimeen ilman aikakausinimikkeitä, mutta jokainen aikakauden nimittäminen on väistämättä kannanotto. Meillä törmää jatkuvasti termeihin Ruotsin vallan aikainen ja tsaarinaikainen. Edellisellä tarkoitetaan Suomen historiaa varhaiskeskiajalta vuoden 1808 valloitukseen ja 1809 rauhantekoon, jälkimmäinen jatkuu siitä Suomen erillisen tasavallan muodostumiseen. Molemmat ovat vahvasti kantaaottavia.

Kun käytämme termiä Ruotsin vallan aika, hyväksymme silloin sen historiateorian, että Ruotsi oli valloittanut Suomen ja piti sitä vallassaan, alistettuna alusmaana; tähän myyttiin kuuluu myös käsitys Suomesta henkisenä ja aineellisena takapajulana. Runeberg kiteytti tämän tavalla joka on iskostunut useimpien koululaisten takaraivoon: "On maamme köyhä, siksi jää.”

Tukholmassa vieraileva suomalainen katsoo historiallisia monumentteja muukalaisena. Kuitenkin sama kaupunki oli vuoteen 1809 saakka myös kaikkien suomalaisten samoin kuin norrlantilaisten, göötanmaalaisten ja skoonelaisten pääkaupunki. Sinne suuntautui voimakas muuttoliike täältäpäin, ja kaupunki oli pitkään riippuvainen Suomen puolelta tulevista elintarvikkeista ja haloista.

Kun jaarli Birger yhdisti sotimalla nämä maat yhdeksi valtakunnaksi 1200-luvulla, ei ollut vielä olemassa Suomea eikä Ruotsia. Köyhiä seutuja oli toki muuallakin kuin Kainuussa ja Karjalassa, kun mentiin kauemmas Tukholmasta, Smoolannin metsiin tai Norrlannin korpiin. Varakkuutta löytyi Suomesta ainakin ennen vallananastaja Kustaa Vaasaa, joka ryösti sivistystä, sairaanhoitoa ja sosiaaliturvaa ylläpitäneen katolisen kirkon omaisuuden ja alkoi rakentaa ensimmäistä kertaa svealaista Ruotsin valtiota. Sortoakin tietysti oli, mutta se kohdistui yleisesti kaikkiin alamaisiin, niin göötanmaalaisiin kuin meihin ”itämaalaisiinkin”.

1800-luvulta kumpuava kielinationalistinen katsantokanta on siis pyrkinyt oikeuttamaan Suomen valtion olemassaolon projisoimalla sen sellaiseenkin menneisyyteen, jonne se ei kuulu. Tämä näkemys oli ymmärrettävästi suosiossa juuri itsenäistyneessä Suomessa, jos kohta on muistettava että silloinkin oltiin valmiita ottamaan oikeutettu osa Kustaa Adolfin ja hakkapeliittojen sotaisasta kunniasta. Ellei kansallinen itsetuntomme olisi niin heikoissa kantimissa, emme tällaista myyttiä tarvitsisi. Suomea nykyisessä muodossaan ei siis ollut, mutta jotakin kuitenkin oli. Vanha Ruotsin kuningaskunta oli Wexionius-Gyldenstolpen mukaan plenissima foederatio, joka koostui kolmesta perusosasta, Svean valtakunnasta, Göötan valtakunnasta ja Suomesta – joka myöskin yleisesti tunnettiin muinaisena kuningaskuntana, kuten Olaus Magnus, viikinkisaagat ja muut lähteet meille kertovat. Kustaa Vaasan tilaamassa Münsterin Kosmografiassa Suomelle annetaan hyvin tärkeä osuus; (Varsinais-)Suomi on paitsi yhtä tiheään asuttu kuin Sveeanmaa tai Göötanmaa, myös ihanan ”schön und lustig”. Toisaalta kannattaa muistaa että nimenomaan Kustaa Vaasan uskonpuhdistuksen aikana aloitettiin suomalaisen kansanperinteen järjestelmällinen tuhoaminen Ruotsin valtakunnan alueella, kuten myös Lapin noitarumpujen kerääminen ja polttaminen.

Ennen Ruotsin valtakunnan muodostumista Itämeren alueella oli alueellisia pikkukuningaskuntia, eivätkä ne noudattaneet nykyisiä kieli- tai valtionrajoja. Matti Klingeä mukaillen Varsinais-Suomen ja Viron muodostama löyhä meriliitto oli tiiviissä yhteydessä etelään, Satakunta taas länteen. Hämeen mahtivaltio ulottui ”suolamerestä suolamereen”, eli Pohjanlahdelta Suomenlahteen ja sen kuninkaat harrastivat Kainuun ja Lapin verotuksen lisäksi tiivistä idänkäyntiä. Hämeestä itään elelivät vepsän ja vatjan monilukuiset suomea puhuneet kansat, jotka synnyttivät Novgorodin kauppatasavallan. Itämeren toisella puolella nahistelivat göötit kaikkien naapureidensa kanssa ja Sveeanmaallakin oli kolme kuningasta.

Ruotsin myöhempi, epäonnistunut suurvaltapolitiikka oli se, joka kävi Suomelle perin juurin kalliiksi niin verojen kuin väenottojenkin muodossa. Valtakuntaa rasittivat jatkuvat, hyödyttömät sodat. Väenottojen vaikutus oli samaa luokkaa, jos tämän päivän Suomesta vietäisiin miljoona työikäistä miestä. Siinä mielessä vuoden 1808 tappio oli Suomelle suunnaton helpotus.

”Tsaarinaikainen” taas on Suomesta puhuttaessa täysin sopimaton käsite. Venäjän hallitsija ei ollut Suomessa tsaari vaan suuriruhtinas, ja koko valtakunnan päänä hänellä oli keisarin (imperator) arvonimi. Ruotsalaisvetoinen jääkärisukupolvi halusi leimata suuriruhtinaskunnan ikäväksi välivaiheeksi. Heidän piirissään ajateltiin, että kaikki olennainen oli peräisin ennen vuotta 1809 olevalta ajalta ja nyt päästiin jatkamaan sitä. Siten "tsaarinaikainen” tuli merkitsemään kaikkea negatiivista. Ei tarvitse kuitenkaan kauankaan katsella ympärilleen havaitakseen, kuinka paljon Suomessa on "tsaarinaikaista”: Tärkeimpien kaupunkiemme asemakaavat, rautatiemme, entinen rahamme. Naisten äänioikeus on tsaarinaikaista, Suomen keskushallinto samaten, Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin luoma suomalainen kansallisuustunto ja huomattavin osa Gallén-Kallelan ja Sibeliuksen tuotannosta.

"Sortokauden” oloja meillä on jo totuttu kauhistelemaan. Kuitenkin ne olivat kansainvälisessä vertailussa perin rauhalliset. Ajatus "sortovuosista” perustuu erääseen toiseen myyttiin, nimittäin siihen fennomaaniseen näkemykseen vuoden 1809 valtiopäivistä että Porvoossa olisi tehty sopimus (sanan luonnonoikeudellisessa merkityksessä) Keisarin ja Suomen valtion välillä. Todellisuudessa kyse oli pikemminkin feodaalisesta tittelinsiirrosta, installaatiosta jossa Aleksanteri I otti Suomen suuriruhtinuuden maan edustajien vannottua ensin uskollisuuttaan.

Aleksanteri I oli Macchiavellinsa lukenut, hän jätti Suomelle laajan itsehallinnon. Muuta hän ei olisi kenties voinutkaan tehdä. Tuon ajan Venäjä oli yhä luonteeltaan feodaalinen ja muutenkin suurvallaksi varsin kehittymätön. Sillä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia tehdä suurisuuntaisia muutoksia valloittamiensa alueiden oloihin. Vasta 1800-luvun lopun dynaamisina vuosina alkoivat ne keisarikunnan yhtenäistämispyrkimykset, joita suomalaisesta perspektiivistä nimitetään "sortovuosiksi”. Paasikivi toistelee päiväkirjoissaan, että "sortovuodet” olivat idylliä 1940-luvun vaikeuksiin verrattuna. Miten paljon silloin saatiinkaan aikaan talouselämässä ja kulttuurissa! Itse asiassa "sortovuosien” aika on historiamme tuloksellisempia kausia.

Emmekö siis olekaan sorron uhreja? Kansallisen marttyyrinkruunun menettäminen saattaa tuntua joistakin tuskalliselta, mutta ehkä kipua lievittää tietoisuus siitä, että sekä kulttuurillinen että taloudellinen toimeliaisuutemme on hyvin vanhaa perua. Pakanuuden aikana kansainvälinen turkiskauppa toi maahamme huomattavia omaisuuksia, jotka investoitiin loisteliaisiin aseisiin ja koruihin. Skandinavisen kuninkuuden aikana suomalaisia kävi Pariisin ja Prahan yliopistoissa. Uskonpuhdistusta edeltäneen kirjallisen kulttuurimme ikä, laajuus ja voima todistavat henkisestä ja aineellisesta vauraudesta; mikä muu hiippakunta pystyi tilaamaan kalleudessaan ja komeudessaan Missale Aboensen veroisen messukirjan?

Sorrettuna olemisesta on tullut meille suomalaisille kallis ja vaalittu myytti. Ehkä EU:n aikakaudella tuosta myytistä voisi päästä eroon? Ajatus suomalaisuudesta pelkkänä sorron objektina, aina vastaanottavana mutta ei koskaan itse toimivana tekijänä on sen saman valheen kääntöpuoli, jonka mukaan kaikki arvokas on täällä muiden tuomaa. Tarpeettomia molemmat.

Sampsa Rydman
Kirjoittaja on Auran päätoimittaja.