Kansallisuus, paikallisuus ja eurooppalaisuus

Hännikäinen puhuu
Hännikäinen pitää puhettaan

Kuten luultavasti monilta muiltakin täällä, minulta kysytään usein, miksi pidän itseäni kansallismielisenä. Voisin oikeastaan vastata, että olen pikemminkin tribalisti. Ihminen on mielestäni ensisijaisesti tribaalinen olento, joka viihtyy parhaiten kaltaistensa seurassa: niiden, jotka ovat hänen näköisiään, noudattavat samoja tapoja, puhuvat samaa kieltä ja niin edelleen. Ihminen haluaa ympärilleen heimon, jonka jäseniin voi luottaa ja jota kohtaan tuntee lojaalisuutta. Kansakunta on yksi tällainen heimo, muttei suinkaan ainoa.

Minussa on jokin luontainen vastenmielisyys sellaisia ajatussuuntia kohtaan, jotka korostavat kaikkien ihmisten perimmäistä samankaltaisuutta – tulivatpa ne vasemmalta tai oikealta. Kenties se kumpuaa ammatistani. Jos minulla on jokin asiantuntija-ala, niin se on kirjallisuus, taide, kulttuuri. Mitä enemmän olen perehtynyt maailmankirjallisuuteen ja maailman taiteen historiaan, sitä selvemmin olen huomannut, että kulttuuri on identiteetin, paikallisuuden, erilaisuuden, erillisyyden, jopa eristyneisyyden tuote.

Se, että Euroopassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja arabimaissa on tehty toisistaan selvästi erottuvaa arkkitehtuuria, kuvataidetta ja kirjallisuutta, johtuu siitä, että näiden alueiden kansat ovat erilaisia. Ne uskovat eri jumaliin, asuvat erilaisissa ympäristöissä ja ovat käyttäneet erilaista teknologiaa ja eri materiaaleja. Eurooppalaisessa kuvataiteessa on kuvattu ihmisiä yksityiskohtaisesti ja realistisesti, islamilaisten maiden kuvataide taas on pääosin ei-esittävää ornamentiikkaa. Intialainen klassinen musiikki perustuu aivan eri lähtökohdille kuin länsimaisten säveltäjien sinfoniat. Tämä kulttuuriluomuksissa ilmenevä monimuotoisuus on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

Lähempää tarkasteltuna näiden kulttuuripiirien sisältäkin löytyy merkittäviä eroja. Otetaan esimerkiksi irlantilaiset ja puolalaiset kirkot. Molemmat maat ovat katolisia, mutta yhteisestä uskosta huolimatta niiden pyhät rakennukset ovat hengeltään vastakkaisia. Irlantilaiset kirkot ovat yksinkertaisia ja koruttomia, melkein kalvinistisen karuja. Puolalaiset kirkot taas ovat äärimmäisen koristeellisia ja värikkäitä. Tällaiset erot eivät ole pelkkiä makuasioita, vaan kertovat kahdesta aivan eri tyyppisestä mielenlaadusta, vaikka arvot ovatkin yhteisiä. Ja eroja löytyy kansakuntien sisältäkin. Meillä on omat heimomme: hämäläiset, savolaiset, pohjalaiset… Niillä on omat murteensa, rakentamistapansa ja perinteensä.

Tämä monimuotoisuus perustuu rajan vetämiselle: sille, että on olemassa ”meitä” ja ”muita”. ”Me” tarkoittaa niitä, joilla on yhteinen menneisyys, jotka puhuvat samaa kieltä ja noudattavat tiettyjä vakiintuneita tapoja. Nämä tekijät muodostavat paikallisen, kulttuurisen, kansallisen identiteetin, joka puolestaan kumpuaa tietynlaisesta yhteisestä mentaliteetista, mielenlaadusta. Muut eivät välttämättä ole vihollisia, vaan yksinkertaisesti niitä, joilla on toisenlainen yhteinen menneisyys, toisenlaiset yhteiset tavat ja niin edelleen. He ovat mikä tahansa joukko, johon itseämme vertaamalla tiedämme keitä olemme.

Se, mitä pidän varsinaisena vihollisena, monimuotoisuuden vihollisena, on niin sanottu globaali kulttuuri. Se pyrkii maailmanlaajuiseen hallintoon ja koko maailman kattaviin markkinoihin. Sen lopullinen päämäärä on erojen ja rajojen häivyttäminen yhtenäisen maailman saavuttamiseksi.

Tämä globalismin oppi, jota ranskalainen filosofi Alain de Benoist kutsuu ”samuuden ideologiaksi”, perustuu atomistiseen käsitykseen yhteiskunnasta. Yhteiskunta koostuu sen mukaan vapaista ja rationaalisista yksilöistä, joiden oletetaan itse valitsevan omat päämääränsä. Samuuden ideologia irrottaa ihmiset paikallisista sidonnaisuuksistaan, yhteisöistään, kansoistaan ja perinteistään. Samalla se kuitenkin sitoo hänet abstraktiin kokonaisuuteen, jota nimitetään ihmiskunnaksi.

Me näemme joka päivä, mitä samuuden ideologia käytännössä tarkoittaa. Kuva meidän aikamme todellisuudesta on mainos, jossa kaikilta maailman kolkilta poimitut ihmiset juovat Coca-Colaa ja kertovat sen olevan hyvää. Suurkaupungit alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan niin sanottuine etnisine ravintoloineen ja kahvilaketjuineen, nykytaiteen museot täyttyvät samankaltaisista käsitetaideteoksista. Maailman yliopistot ottavat yhä useammin kurssikieleksi englannin, jotta eri puolilta maailmaa saapuneet opiskelijat ymmärtäisivät edes jotakin opetuksesta. Samanlaisia lasista ja teräksestä tehtyjä kerrostaloja seisoo kaikkialla Los Angelesista Helsinkiin, vaikka ne täkäläisen talven harmaudessa näyttävät pelkästään kolkoilta. Maailmassa on noin kuusituhatta kieltä ja määrän odotetaan vähenevän tuhansilla tulevina vuosikymmeninä. On jokseenkin irvokasta, että tällaisessa maailmassa jankutetaan alituiseen ”monikulttuurisuudesta”.

Reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Monikulttuurisuus on monokulttuurisuutta” Eero Paloheimo kirjoitti:

Monikulttuurisuus on hieno asia harmaantuvassa maailmassa, mutta monikulttuurisuuden puolustajat ovat jälkeenjääneitä juntteja. He eivät ymmärrä, että monikulttuurisuus säilyy sukupolvesta toiseen vain sitkeän puolustustaistelun avulla. Maailma on joka tapauksessa kulttuurientropian kynsissä. Entropia on sitä, että kuuma ja kylmä vesi samassa lasissa väljähtyvät haaleiksi.

(…)

Mutta haitanneeko tuo mittään?

Ei se haittaa, jos rakastaa asioiden muuttumista tylsemmiksi ja yllätyksettömiksi matkustettaessa minne tahansa, jos rakastaa turvaa, tuttuutta, harmautta ja arkipäivää. Sellaiselle ihmiselle monikulttuurisuus on mukavaa ja hän edistää sitä innokkaasti. Hänelle McDonald’s on monikulttuuria. Todellinen, aito rikkaus ja oikeat vaihtoehdot tietysti katoavat tuossa tehosekoittajassa. Ne katoaisivat hitaammin, mikäli panisimme edes vähän hanttiin.

Kehityksen suunta ei ole vuosikymmenessä ainakaan vaihtunut. Minulle tulevaisuuden merkittävin kysymys kuuluu: kuljemmeko kohti yhtenäistä ja tasapäistä maailmaa, jossa erot katoavat, vai kohti monimuotoista maailmaa, jossa identiteeteillä säilyy jokin merkitys? Olen valmis tukemaan mitä tahansa liikettä, joka kykenee tekemään vastarintaa tälle kaikkialle tunkeutuvalle yhdenmukaisuudelle.

Yleisin vastarinnan muoto on nykyään nationalismi, joka tukeutuu ideaan itsenäisestä kansallisvaltiosta. Käytännössä kaikki Euroopan niin sanotut populistipuolueet pitävät nykymuotoisen Euroopan Unionin vastalääkkeenä kansallisvaltiota, erosivatpa niiden näkemykset muissa asioissa miten paljon tahansa.

En pidä kansallisvaltioajatusta täysin ongelmattomana. Joissakin maissa, kuten Espanjassa, Ranskassa ja Britanniassa, kansallisvaltio on luonut yhteiskunnallisia jännitteitä pitämällä jotkut pienemmät paikalliset yhteisöt ja kielivähemmistöt alistetussa asemassa. Tällaiset kansallisvaltiot ovat hauraita rakenteita, joita paikalliset itsenäisyys- ja autonomialiikkeet jatkuvasti horjuttavat. Kansallisvaltio ei suinkaan ole universaalisti pätevä malli, jonka voisi sellaisenaan istuttaa mihin tahansa kansaan ja kulttuuriin. Se vaikuttaa leimallisesti eurooppalaiselta yhteiskuntamuodolta: muualla maailmassa vastaavia ei joko ole tai ne toimivat huonosti. Eikä malli toimi kovin hyvin kaikissa Euroopan maissakaan.

Kansallisvaltio näyttää toimivan parhaiten niissä maissa, joissa väestö on etnisesti melko yhdenmukaista ja työmoraali on korkea. Esimerkkeinä Suomi, Skandinavian maat ja Saksa. (Harvinaisena Euroopan ulkopuolisena esimerkkinä voisi mainita Japanin.) Näihin maihin se on sopinut kieltämättä varsin hyvin, ja mitä vikaa kansallisvaltiomallista sitten löytyykin, sille ei ole toistaiseksi olemassa toimivaa vaihtoehtoa.

Uskoisin kansallisvaltion olevan hyvä hallinnollinen välimuoto. Suuret kansainväliset hallinnolliset rakenteet kehittyvät helposti epämääräisiksi ja byrokraattisiksi, pienet paikallisyhteisöt saattavat puolestaan olla nurkkakuntaisia ja tukahduttavia. Ongelmatilanteissa kansallisvaltio voi suojella kansalaistaan sekä suurempien että pienempien kokonaisuuksien mielivallalta. Mutta kuten kaikki valtiolliset rakenteet, kansallisvaltio on vain väline, ei päämäärä. Pahimmillaan se voi muuttua tyranniksi siinä missä Euroopan unionikin.

Toisekseen ihmiset voivat tuntea yhteenkuuluvuutta kansakuntansa ohella laajempiin kulttuurisiin kokonaisuuksiin. Suomikin kuuluu kulttuuriseen perheeseen, jota sanotaan Euroopaksi. Olen ensisijaisesti suomalainen, mutta suomalaisuuden määritelmään kuuluu sen kiinteä yhteys eurooppalaiseen ja yleisemmin länsimaiseen kulttuuriin. Ymmärrys tästä on kulkenut yhtenä punaisena lankana koko suomalaisen kansallisaatteen historian läpi. Uuno Kailas kiteytti sen runossaan, joka kuvaa Suomea Euroopan etuvartiona, rajamaana idän ja lännen välissä: ”edessä Aasia, itä. / Takana länttä, Eurooppaa, / vartioin, vartija, sitä.”

Moninaisuudestaan ja ristiriitaisuudestaan huolimatta Eurooppa on kokonaisuus, ja olisi mieletöntä käsitellä sitä minään muuna. Sillä on oma historiansa, jossa kaikki sen kansat ovat olleet osallisina. Luen katkelman ranskalaisen filosofin Dominique Vennerin esseestä ”Eurooppa ja eurooppalaisuus”:

Kaikki historiassa todistaa, että Eurooppa on hyvin vanha sivilisaatioiden yhteisö. Palaamatta luolamaalauksiin ja megaliittiajan kulttuuriin, ei ole sellaista suurta, yksittäistä historiallista ilmiötä, joka ei koskettaisi kaikkia euroopan kansoja. Keskiajan ritarikulttuuri, eeppinen runous, hovirakkaus, monarkia, feodaaliset vapaudet, ristiretket, kaupunkien syntyminen, goottilainen vallankumous, renessanssi, uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus, leviäminen yli merten, kansallisvaltion synty, maallinen ja uskonnollinen barokki, polyfoninen musiikki, valistuksen ja romantiikan aika, teknologian prometeaaninen maailmankaikkeus tai nationalismin herääminen… Kyllä, kaikki se on yhteistä Euroopalle ja vain Euroopalle. Historian saatossa jokainen suuri liikahdus yhdessä mEuroopan maassa on heti löytänyt vastineensa sisarvaltioiden keskuudessa eikä missään muualla. Mitä tulee konflikteihin, jotka vaikuttivat niin kauan dynaamisuuteemme, ne olivat ruhtinaiden tai valtioiden välisen kilpailun sanelemia, eivätkä koskaan yhteistä kulttuuria ja sivistystä vastaan suunnattuja.

Puhe eurooppalaisuudesta saattaa särähtää joidenkin korvaan, sillä meille on pitkään syötetty nykyisen EU:n ylikansallista, samuuden ideologialle perustuvaa versiota Euroopasta. Tässä versiossa Euroopalla ei ole mitään omaa identiteettiä: se on pelkkä abstrakti, kansalliset rajat ylittävä idea, pelkkää liikettä muita mantereita kohti. Tällä tavoin ymmärretty Eurooppa voi aivan hyvin sisällyttää itseensä Turkin, tai vaikka Brasilian ja Azerbaidzanin. Sillä ei ole historiaa eikä pysyviä maantieteellisiä rajoja. Ainoastaan taloudellisella voitolla on merkitystä, Euroopan kansojen ja kulttuurien omaleimaisuus on uhrattavissa sen hyväksi.

Timo Hännikäinen
Timo Hännikäinen

Mutta uskon, että myös toisenlainen Eurooppa on mahdollinen. Sillä on maantieteelliset rajat ja kulttuuriset juuret antiikissa ja kristinuskossa. Se pitää sisällään kansallisvaltioita ja niitä pienempiä paikallisyhteisöjä, ja suojelee molempien itsemääräämisoikeutta. Näitä yhteisöjä – kuten perheitä, kaupunkeja, alueita, kuntia – koskevat päätökset tehdään tässä Euroopassa niin matalalla tasolla kuin mahdollista. Vasta kun yksiköllä ei ole edellytyksiä tehdä itseään koskevia päätöksiä, päätöksentekoprosessi siirretään ylemmälle tasolle. Tällaisesta Euroopasta haaveilevat kutsuvat malliaan kansojen Euroopaksi. Lyhyesti sanottuna kansojen Eurooppa on kokonaisuus, jossa mantereenlaajuiset, kansalliset ja paikalliset rakenteet ovat tasapainossa keskenään.

Tällä hetkellä on olennaista ymmärtää, että kansallismielinen liike on samalla yleiseurooppalainen liike. Pelkkä oman valtion suvereniteetin puolustaminen voi koitua Euroopan tuhoksi, sillä joukko toisistaan eristäytyneitä kansallisvaltioita on avuton niin globaalien talouskriisien, Euroopan ulkopuolelta suuntautuvan muuttoliikkeen, USA:n ja Venäjän suurvaltapolitiikan kuin ekologisten ongelmienkin edessä.

Wienin piirityksessä ja Lepanton taistelussa aikoinaan saadut torjuntavoitot olivat nimenomaan koko Euroopan voittoja: ne estivät tätä maanosaa joutumasta vieraan sivilisaation jyräämäksi. Viime keväänä järjestetyissä eurovaaleissa voiton sai kirjava ja eripurainen joukko puolueita, joita media nimitti ”populisteiksi” ja jotka kannattivat kaikki jotakin versiota kansallisesta nationalismista. Mutta niiden äänestämisen avulla ilmaistu protesti oli yleiseurooppalainen. Kaikkialla Euroopassa oli kyllästytty liberaalien valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan, joka on siirtänyt kansallista ja paikallista päätöksentekovaltaa byrokraattien ja talouseliitin käsiin.

Tällä hetkellä kansallisten liikkeiden merkittävin haaste on ymmärtää olevansa osa yleiseurooppalaista liikettä, yleiseurooppalaista kansojen ja yhteisöjen puolustustaistelua. Kysymys eurooppalaisesta identiteetistä on liian tärkeä jätettäväksi byrokraattien, suurpääoman edustajien ja muiden samuuden ideologian kannattajien käsiin.

Timo Hännikäinen

Kauppa on toiminnassa. Pilottivaiheen aikana toimitusajoissa saattaa olla vähän heittelyä. Piilota tämä ilmoitus