Tasan sata vuotta sitten, 17.7.1919, säädettiin Suomen hallitusmuoto. Se ehti olla voimassa yli 80 vuotta, kunnes se vuonna 2000 korvattiin nykyisellä perustuslailla.
Hallitusmuodon satavuotispäivä on suositeltu liputuspäivä. Tänään on hyvä päivä Suomen Sisussakin kiinnittää huomiota menneisiin perustuslainuudistustöihin ja herättää keskustelua siitä, millainen perustuslaki maallamme tulisi tulevaisuudessa olla.
Nykyisen perustuslain keskeinen uudistus oli siirtyminen parlamentaarisempaan valtiojärjestykseen. Presidentin toimivallan riisuminen meni kuitenkin varsin pitkälle ja on osoittautunut virheeksi. Olemme 2000-luvulla huomanneet, että vaikka hallitus menettäisi toimintakykynsä eikä pystyisi enää edistämään keskeisiä kirjattuja tavoitteitaan, vaalikausi nilkutetaan tavalla tai toisella loppuun asti. Valtionpäämiehen oikeus hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit olisi hyvä saada palautetuksi perustuslakiimme.
Perustuslakiuudistuksessa muutettiin myös yhdenvertaisuuspykälän sanamuotoa. Kun alkuperäinen muotoilu oli: ”Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaiset lain edessä”, niin vuoden 2000 uudistettu perustuslaki toteaa, että ”ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä”. Tämä on ristiriidassa kansallisvaltion perusajatuksen kanssa; kyseessä on aina ensisijaisesti omien kansalaistensa edunvalvontakoneisto. Siksi alkuperäinen muotoilu olisi syytä palauttaa.
Nykyisen perustuslain ensimmäiseen pykälään on myöhemmin lisätty lause: ”Suomi on Euroopan unionin jäsen”. Tällainen pykälä rajoittaa kansallista itsemääräämisoikeuttamme. EU-jäsenyyden tulee olla irtisanottavissa – heti kun vain tahtoa löytyy – ja siksi sen ei myöskään pitäisi olla kirjattuna perustuslakiin.
Joiltain osin vanha hallitusmuotomme oli siis parempi kuin nykyinen perustuslaki. Myös vuoden 1919 hallitusmuoto oli kuitenkin aikansa lapsi ja vaikeiden neuvottelujen pohjalta luotu kompromissi. Japanilainen nationalistijärjestö Nippon Kaigi määrittelee yhdeksi tavoitteistaan ”uuden perustuslain, joka sopii uuteen aikakauteen”. Myös meidän on aika katsoa tulevaisuuteen ja ajatella jälleen ensisijaisesti kansallista etua.
Seuraavan perustuslakiuudistuksen pitäisi paitsi korjata edellä mainitsemani heikennykset vanhaan hallitusmuotoomme, myös saattaa valtiojärjestyksemme vihdoin sille suomalaiskansalliselle ja perinteisiä arvoja kunnioittavalle perustalle, jolla sen olisi aina pitänyt levätä. Valtion ainoa virallinen kieli olkoon suomi. Avioliiton keskeinen yhteiskunnallinen rooli on kirjattava perustuslakiin. Suomen luonnetta kansallisvaltiona pitää korostaa ja Suomen kansalaisuuden vahvempi asema pitää palauttaa. Lisäksi kansamme, kielemme ja kulttuurimme säilyminen kautta aikojen on turvattava; tällainen kansallismielinen viitekehys kaikelle valtion toiminnalle löytyy jo nyt esimerkiksi Viron perustuslaista.
Perustuslain on myös korostettava oikeuksien sijaan enemmän turvaa ja jatkuvuutta.
Miksi puhun tästä asiasta juuri Suomen Sisun piirissä? Miksi en vetoa poliitikkoihin, puolueisiin ja eduskuntaan? Koska puoluepolitiikka ei pysty yksin tähän haasteeseen vastaamaan. Parlamentaarinen, nelivuotiskausiin sidottu vaalijärjestelmämme perustuu kompromisseihin ja koalitioihin. Samalla se ajaa toteutettavaa politiikkaa kohti keskinkertaisuutta silloinkin, kun tarvittaisiin suurempia suunnanmuutoksia. Politiikasta puuttuu kunnianhimo. Sitoutuminen vain turvallisen tuntuisiin ratkaisuihin kadottaa suuret tavoitteet, joita aatteelliset lähtökohdat toisinaan vaativat.
On asioita, joita ei tässä ja tänään voi politiikan keinoin muuttaa. Tarvitaan metapolitiikkaa, yhteiskunnan asenneilmapiirin muuttamista. Suomen Sisun on puhuttava jo nyt siitä, mitä tämän päivän poliitikot eivät voi kuvitellakaan, mutta minkä me koemme välttämättömäksi ja oikeaksi. Me olemme kansallismielisen liikkeen miekka, jonka on avattava uusia väyliä aatteellemme. Uskomme että hiljainen enemmistö jo odottaa, että aika olisi oikea kansallismielisemmälle ja isänmaallisemmalle Suomelle.
Meidän on tehtävä tästä ajasta oikea.
N. A. Saramo
– – –
