Tänään, 15.5., on virallinen kaatuneiden muistopäivä.

Veteraanien juhlinnan ja heidän ansioidensa muistamisen sijaan saamme tänään käydä hiljentymään niiden puolesta, jotka itsenäisen Suomen sodissa päätyivät tekemään suurimman mahdollisimman uhrauksen kansakuntamme vapauden ja sen verenperintönä ansaitsemiensa oikeuksien puolesta. He jättivät aikoinaan tavallisen elämänsä taakseen ja lähtivät leuka rinnassa kohti elontiensä päättävää taistoa – ehkä epäröiden ja pelkoakin rinnassaan tuntien, mutta silti yhtä kunniakkaasti ja sankarillisesti itsensä uhraten heimomme selviytymisen nimissä. He olivat veteraaniemme rintamatovereita ja tavallisia miehiä kaikkialta yhteiskunnan aloilta, mutta samalla tavalla vihollisen tuleen kaatuivat niin sotamies kuin upseerikin. Venäläisen sotilaan hahmossa olevan kuoleman korjatessa kahden eri sukupolven parhaita poikia ei tunnettu eroa porvarin ja työmiehen, punaisen tai valkoisen välillä, vaan luodin löytäessä paikkansa oli lähtö edessä itse kullakin.

Viimeinen näiden urhojen ruumiiden maallinen matka oli heidän siirtämisensä heidän kotiseutujensa multiin, mutta siihen ei kuitenkaan loppunut koko muun kansan halukkuus heitä muistaa: lukemattomat Pro Patria- ja sankarivainajamuistomerkit kertovat heidän välttämättömien, mutta rajattoman traagisten kuolemiensa koskettaneen koko maata.

Kirjoittaja on Suomen Sisun nuorisojärjestön Uudenmaan Akselin jäsen. Suomen Sisu julkaisee kirjoituksen kaatuneiden muistopäivänä 2022.