N. A. Saramo: Kieleni minun ajattelevi

Suomen kielen päivänä 2021

Vuonna 1953 pystytetty Emil Wikströmin veistämän Mikael Agricolan muistomerkin valos Lahden Erkonpuistossa. Mikael Agricolaa (n. 1510-1557) pidetään suomen kirjakielen isänä.

Sanotaan, että jokainen kieli edustaa omaa tapaansa ajatella ja nähdä maailma. Suomen kieli on paljon muutakin kuin vain keino välittää tietoa. Ajatuksiemme välittämisen lisäksi se jäsentää niitä. Kieli on merkittävä tekijä kansallisen yhteisömme muodostajana ja kulttuurimme rakentuu vuorovaikutuksessa kielemme kanssa. Suomen Sisun vuonna 2016 julkaisemassa suomalaisuuden määritelmässä katsotaan, että omalla kielellämme on oma asemansa suomalaisuudessa. Järjestömme katsoo, että suomen kieli on merkittävä tekijä siinä, mitä suomalaisuus on, ja että kielemme ei ole ainoastaan yksi lukuisista suomalaisen kulttuurin osasista vaan ainutlaatuinen osa kansaamme ja sen olemassaoloa.

Suomen kielen päivää vietetään kirjakielemme suurmiesten kunniaksi: päivä on Mikael Agricolan kuolinpäivä ja Elias Lönnrotin syntymäpäivä. Nämä miehet eivät ole ainoastaan merkittäviä ja muistamisen arvoisia historian hahmoja vaan heidän elämäntyönsä voi toimia nykyäänkin esimerkkinä sille, miten suomen kieltä voi vaalia ja ylläpitää muuttuvassa maailmassa. Agricola vakiinnutti suomelle kirjakielen ja teki suomesta uskonnollisen kirjallisuuden ja oppikirjallisuuden käyttökielen. Ilman niitä tuolloin muodostumassa olevan varhaisen uuden ajan keskusjohtoisen valtion virkamiehillä, papistolla ja muulla eliitillä ei olisi ollut mahdollisuutta käyttää suomea lainkaan niihin uusiin tarpeisiin, joita aikakaudella syntyi, ja suomen kieli olisi jäänyt pelkäksi puhekieleksi ja mahdollisesti ehtinyt kuihtua Ruotsin vallan aikana suuressa määrin pois. Lönnrot taas vakiinnutti suomesta oman aikansa käyttökelpoisen kielen rakentamalla siitä tieteen, uudenaikaisen hallinnon ja lehdistön kielen. Tämä työ loi pohjan suomalaiselle sivistykselle ja myöhemmin myös itsenäisyydelle – joista kertoo sekin, että suomessa ei ennestään ollut sanoja “sivistys” ja “itsenäisyys”, vaan ne ovat Lönnrotin kehittämiä. Lönnrotin kokoamat sanakirjat helpottivat suomen kielen käyttöä tilanteessa, jossa maailma oli muutoksessa ja ulkomailta tuli vaikutteita ja uusia asioita omaksuttavaksi.

Elämme jälleen globalisoituvassa maailmantilanteessa, mutta meidän aikamme globalisaatio on ennennäkemättömän laajaa. Maailman tuhansista kielistä hyvin merkittävä osa on vakavasti taantumassa tai vaarassa kuolla sukupuuttoon lähitulevaisuudessa. Suomen kieli ei kuulu suuriin maailmankieliin, mutta on hyvä tiedostaa kielemme keskimääräistä vahvempi asema. Suomella on miljoonia puhujia, vakiintunut kirjakieli ja valtio, jossa sillä on virallisen kielen asema. Monilla muilla kielillä, kuten sukulaiskielillämme Venäjän alueella, tilanne on kovin toinen: omaa kieltä ei opeteta kouluissa, sillä ei pärjää työelämässä eikä sillä välttämättä ole yleisesti jaettuja kirjoitustapoja ja kielenhuoltoa, joiden avulla kirjoitukset tavoittaisivat helposti kaikki samankieliset. Vaikka suomen tilanne ei siis ole yhtä huono kuin uhanalaisilla kielillä, se ei tarkoita, ettei kielellämme olisi uhkia. Kielemme pitää löytää sanat niille asioille, joista suomalaiset kulloinkin keskustelevat, tai sitten suomalaiset keskustelevat aiheista vieraskielisillä sanoilla. Uusien keskustelunaiheiden määrä on loputon ja moni suomalainen käy niistä jatkuvaa keskustelua englanniksi. On hyvin vaikea saada vakiinnutettua yleisesti tunnistettavaksi sanoiksi uusia käsitteitä uusille ilmiöille samaa tahtia, kun tarvetta ilmenee. On suomalaisia, jotka käyttävät työssään englantia ja joutuvat käyttämään tarkkaa ammattisanastoa. On suomalaisia, jotka käyvät niin paljon englanninkielisiä keskusteluja, että asioita, joille ei ole valmiita ja vakiintuneita suomenkielisiä muotoiluja, ei koeta mielekkääksi tai tarpeelliseksi käsitellä lainkaan suomeksi. Yhtenäiskulttuuri ja kotimaisissa piireissä pitäytyminen ovat vähentyneet ja vapaa-ajallaan suomalaiset jakautuvat yhä enemmän erilaisten alakulttuurien pariin. Kansainvälisessä yhteydenpidossa käytetään näissäkin yhteyksissä pääsääntöisesti englantia.

Tällä hetkellä suomalainen voi halutessaan elää elämänsä pelkkää suomea käyttäen. Englannin kansainvälisestä ylivallasta huolimatta Suomessa on omat yhteisöt ja oma kielenkäyttö. Tästä on pidettävä kiinni. Jos englannin ylivalta livahtaa myös suomalaiseen yhteiskuntaan, voimme joutua tilanteeseen, jossa kaikki kielenkäyttö muuttuu kaksikieliseksi – ja se, onko ensisijainen kieli suomi vai englanti, ei välttämättä ole itsestään selvää. Lopulta löytyy tilanteita, joissa voidaan todeta, että kaikki ymmärtävät kuitenkin englantia, joten ainakin sitä pitäisi käyttää. Jokainen varmasti tunnistaa tilanteita, joissa kommunikaatio on Suomessa tapahtunut englanniksi, vaikka se ehkä olisi voinut olla suomeksi. Suomalaisissa yliopistoissa järjestetään englanninkielisiä kursseja, vaikka kurssin opiskelijat ovat suomenkielisiä. Suomessa on mainoksia, joissa käytetään englantia, vaikka kohdeyleisönä ovat suomalaiset. Helsingissä on kahviloita ja ravintoloita, joissa saa palvelua vain englanniksi.

Kansallisvaltion on pidettävä yllä kansan omaa kieltä. Kaikkia kansalaisten käymiä keskusteluja ei valtio voi tietenkään olla ohjaamassa, mutta välinpitämätön suhtautuminen valtakunnassa puhuttuihin kieliin ja suomen kielen tulevaisuuteen olisi kohtalokasta. Monella voi olla kiusaus ottaa asiaan liberaali asenne ja todeta, että yksittäiset yritykset voivat toimia kuten parhaaksi näkevät ja että tärkeintä on, että jokaisessa yhteydessä käytetään kieliä kuten siinä tilanteessa parhaaksi nähdään. Täydellinen vapaamielisyys avaa kuitenkin portit vahvemman oikeudelle, ja sitä käyttää tässä maailmantilanteessa englannin kieli. Vastuun sysääminen jokaiselle yksittäiselle kielenkäyttäjälle tarkoittaa pahimmillaan, että niissä asemissa olevat suomalaiset, jotka voisivat päättää suomen kielen tulevaisuudesta laajemmin, väistävät vastuutaan. Jokaisella on kuitenkin vastuu omien päätöstensä tai päättämättä jättämistensä seurauksista. Maassamme on päätetty, että jokaisessa elintarvikkeessa pitää olla pienellä präntillä kahdella eri kielellä ainesosaluettelot. Olisi siis mahdollista myös päättää, että jokaisen Suomessa toimivan yrityksen pitää tarjota suomenkielistä palvelua. Ravintoloilta vaaditaan tiettyä hygieniatasoa, niiltä voidaan vaatia myös suomenkielisiä ruokalistoja. Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen viranomainen käy läpi kaikki suomalaisessa jakelussa olevat elokuvat, antaa niille ikärajat ja valvoo niiden noudattamista. Elokuvan maahantuojalta voidaan samassa yhteydessä edellyttää myös elokuvan nimen suomentamista. Mainontaa säädellään muillakin tavoin, siltä voitaisiin vaatia myös suomenkielisyyttä. Kaikilla aloilla on säätelyä – kyse on siitä, mikä koetaan säätelyn ja suojelun arvoiseksi. Onko suomen kieli, sen elävä ja laaja käyttö yhteiskunnassamme ja sen tulevaisuus käyttökielenä tarpeeksi arvokas asia, että kehtaamme vaatia sitä? Vai koemmeko, että siinä häirittäisiin ihmisiä “turhan tähden” ja häirittäisiin bisnestä – kysymys on siitä, mikä on turhaa, mikä tarpeellista ja kenen ehdoilla toimitaan. Suomen kielen suojelijat, vaalijat ja käyttäjät ovat suomalaiset. Me ratkaisemme kielemme tulevaisuuden.

Vaikka englanti muodostaa suomelle ajankohtaisimman uhan, perinteinen kielikysymyksemme on myös yhä ratkaisematta. Pakkoruotsi nousee aina toisinaan keskusteluun, mutta ruotsin kielen asema tuntuu olevan betonoitu eikä muutosta ole näkyvillä. Ruotsia opetetaan alakoulusta korkeakouluun, kaikilla oppiasteilla, jokaiselle suomalaiselle pakollisena oppiaineena. Enemmistö suomalaisista pitää tätä käytäntöä tarpeettomana, mutta pakkoruotsin valta ei ole murtunut. Kun kieli on kuitenkin pakollinen korkeammassa koulutuksessa, sen ottamista pois peruskoulun opetussuunnitelmasta ei pidetä reiluna oppilaille. Ja kun kieli on kuitenkin yleisenä virkamiesvaatimuksena, sen pakollisen opetuksen poistamista ei pidetä reiluna niille nuorille, jotka koulutuksensa jälkeen haluaisivatkin virkamiehiksi. Ja kaikkia näitä asioita perustellaan perustuslailla, joissa ruotsin kielellä on suomen kielen rinnalla yhdenvertainen asema virallisena kielenä. Perustuslakimme määrittelee suomen ja ruotsin Suomen kansalliskieliksi, siinä missä vaikkapa saamelaisten osalta tyydytään toteamaan, että heillä on oikeus käyttää omaa kieltään keskenään ja asioida viranomaisen kanssa omalla kielellään tietyissä erikseen määritellyissä julkisissa asioissa.

Perustuslaki on väärässä. Suomen kansalliskieli on suomi. Se on Suomen kansallinen ja valtakunnallinen kieli. Ruotsi taas on koko maan mittakaavassa pieni ja paikallinen kieli. Ruotsin virallisen kielen asemalle, yleiselle virkavaatimukselle ja pakolliselle opetukselle ei ole kestäviä perusteluita. Ruotsin aseman keinotekoinen ylläpitäminen suosii ruotsinkielistä väestöä, sillä virkojen kielikriteerien vuoksi heidän on keskimääräisesti helpompi saada valtion virka ja korkeakoulujen kielikiintiöiden vuoksi heidän on keskimääräistä helpompi päästä opiskelemaan yliopistoon. Nämä käytännöt siis suoraan vähentävät suomenkielisten määrää maamme omassa eliitissä: sillä, keitä otamme virkamiehiksi ja keille annamme mahdollisuuden suorittaa korkeakoulututkinto, on yhteiskunnallista merkitystä. Nämä ihmiset muovaavat osaltaan sitä, millainen maamme on.

Pakkoruotsi vie aikaa, jonka voisi käyttää muuhun. Sen on tunnustanut vapaamielinenkin sanomalehti laajassa jutussaan Suomen lukiolaisten vieraiden kielten opiskelun romahtamisesta [maksumuurin takana]. Kun ruotsi päätettiin kovan väännön jälkeen 1960-luvulla ottaa pakolliseksi kieleksi peruskouluun, sille oli ulko- ja turvallisuuspoliittiset perustelunsa. Kylmä sota on kuitenkin loppunut ja Euroopan tilanne muuttunut. Ruotsi on Suomelle yhä tärkeä kauppakumppani, mutta se ei ole Suomelle samalla tavalla keskeinen suunta kuin aiemmin. Ylioppilaskirjoituksissa on mahdollista kirjoittaa useita vanhastaan sivistyskielinä pitämiämme kieliä – saksasta ja ranskasta italiaan ja portugaliin – mutta suurinta osaa niistä opetetaan vain pienessä osassa lukioita. Eteläisen naapurimaamme kieltä, suomensukuista viroa ei ole lainkaan mahdollista kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa. Ulko-, turvallisuus- ja kauppapoliittisesti Suomen katse ei ole kylmän sodan lailla enää jämähtänyt Ruotsiin, vaan näissä suhteissa ns. Intermarium-alueen (Baltian maat, Puola ja muut Itämereltä Mustallemerelle ulottuvan alueen maat) merkitys kasvaa. Kielipolitiikkamme pitää huomioida tämäkin.

Ruotsin kielen keinotekoisen vahvana pidetty asema aiheuttaa käytännön haittoja, mutta lisäksi se on periaatteellinen ongelma. Suomen kieli on suomalaisten omaleimainen ääni, joka tekee kansamme sielusta ainutlaatuisen. Sen merkityksen vähättely suomalaisuuden osana on väärin, se on väkivaltaa kansallista identiteettiämme kohtaan. Jatkuva kaksikielisyyden ja ruotsin kielen merkityksen korostaminen hämärtää suomen kielen tärkeyttä. Kun Euroopan laajuisessa kyselyssä selvitettiin, kuinka merkittävänä omalle kansallisuudelle pidetään maan kansalliskieltä, kielen merkitys oli halki maanosan yleisesti ja laajasti tunnustettu. Tanskalaisista 93 prosenttia piti tanskan osaamista tärkeänä osana tanskalaisuutta. Ruotsalaisilla vastaava luku oli 89, virolaisilla 90, unkarilaisilla 98, norjalaisilla 97, espanjalaisilla 89, ranskalaisilla 88, saksalaisilla 86…

Vain muutamassa maassa kansalliskielen osaamista pidetään selvästi harvemmin osana maan kansalliseen identiteettiin kuulumista. Tämä seurue on Bosnia-Hertsegovina, Moldova, Valko-Venäjä, Ukraina ja Suomi. Suomalaisista 68 prosenttia pitää kansalliskielten (kyselyn muotoilu) osaamista olennaisena asiana sen kannalta, onko henkilö todella suomalainen. Suomi on tässä monikielisten ja -etnisten, identiteettiongelmaisten maiden joukossa. Suurimmassa osassa Eurooppaa kansalliskielen merkitys korostuu aivan toisella tavalla kuin Suomessa.

Vetoan suomalaisiin, yksittäisestä kielenkäyttäjästä vastuuasemassa oleviin: suomen kielen merkitys osana suomalaisuutta on tiedostettava, tunnustettava ja toimittava sen mukaisesti. Ruotsalaisia emme ole, amerikkalaisiksi emme halua – olkaamme siis suomalaisia.

Nico Anton Saramo on Suomen Sisun käräjien jäsen. Hän on toiminut muun muassa 612-soihtukulkueen juhlapuhujana.