Suomen Sisun varapuheenjohtaja Paula Päivike kirjoitti viikko sitten blogiinsa meitä kaikkia koskevasta inhmillisestä rajoitteesta. Tekstissä hän pohtii ilmiötä, jossa sivistys ja tieto altistavat ihmiset totuusharhalle. Teksti kannustaa kyseenalaistamaan omia totuuksia ja ymmärtämään, mistä vastakkaiset mielipiteet voivat kummuta.

Nappasin vihdoin viimein bussiluettavaksi N. N. Talebin kirjan The Black Swan. Ensimmäinen luku vei omat ajatukseni suorastaan säälittävään kykyymme ymmärtää olevamme aivan kujalla. Emme välttämättä ole väärässä, vaan meiltä jää huomiotta päätelmissämme monia asioita, jotka voisivat muuttaa kuvaamme nykyhetkestä tai menneestä. Oletuksemme tulevaisuudesta taas pohjautuvat tulkintaamme aiemmasta, minkä vuoksi tulemme aina yllättymään tulevaisuuden koputellessa oveen.

Taleb kirjoitti ministerinä toimineesta isoisästään, joka ei tuntunut olevan perillä maailman tilanteesta, puhumattakaan tulevaisuudesta, sen paremmin kuin hänen autonkuljettajansakaan. Autonkuljettaja sentään ymmärsi homman olevan ”korkeammissa käsissä”. Oppinut tai eliittiin kuuluva henkilö sen sijaan luulee tai ainakin antaa ymmärtää tietävänsä enemmän kuin me muut.

Mitä enemmän asioita tiedämme, sitä varmempia tuppaamme olemaan oman tulkintamme validiudesta. Vaatii melkoisia ponnistuksia repäistä itsensä ulos omasta poterostansa ja kyseenalaistaa omia näkemyksiä ja päähän pinttyneitä ”faktoja”. Äkkiseltään voisi ajatella kyseessä olevan kunnia-asia. Joskus niin varmaan onkin, mutta itse koen suuremmaksi ongelmaksi epävarmuuden arvioimisen vaikeuden. Nyt joku fiksu huutelee, että siitähän Taleb juuri kirjoittaa.

Vaikeus piilee siinä, että on hankala muistaa, miten asiat todella liittyvät toisiinsa. Enhän edes tiedä millä kaikilla eri tavoilla asiat voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään! On hankala käydä keskustelua, jos ei pysty olemaan ”varma” mistään. Harvoin sitä edes muistaa, mistä mikäkin tieto on tullut ongittua, eikä sen vuoksi osaa antaa sille oikeaa painoarvoa. Kuhunkin tiedonmuruseen liittyy jokin fiilis, josta yritän päätellä oliko se nyt faktaa vai arvailua.

Toisinaan vastaan tulee asioita, jotka muistuttavat rajoittuneisuudestamme. Jonkin uuden asian oppiminen ja siinä kehittyminen kuvaa tilannetta hyvin. Aluksi homma vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Opettelen asiat A, B ja C ja sitten homma alkaakin toimia. Mitä vielä! Mitä pidemmälle etenee sitä enemmän huomaa opittavaa vielä olevan. Alkuperäisissä asioissa A, B ja C voi kehittyä entistä paremmaksi, mutta rinnalle tulevat vielä asiat D-Ö.

Pidemmälle päästyä A, B ja C tulevat rutiinilla, eikä niitä tarvitse samalla tavalla miettiä ja hioa. Ongelmana onkin se, että ne saattoivat alunperinkin olla vääriä asioita, tai väärällä tavalla opeteltuja! Tai ehkä jokin asia on muuttunut, eivätkä alkuperäiset säännöt enää päde. Rutiineista eroon pääseminen vaatii melkoista uudelleenopettelua, eikä se ole yleensä mukavaa tai helppoa. Homma voi hoitua tietylle tasolle asti alkuperäisin tavoin, mutta jossain kohtaa tuleekin katto vastaan. On otettava uusi näkökulma.

Kun keskustelemme tulenaroista, tai arkisemmistakin aiheista, on helppo tuomita toisen näkemykset ties minkä epäloogisuuden vuoksi. Uskomattoman lämmin tunne valtaa sydämeni, kun näen eri mieltä olevien ihmisten keskustelevan toista kunnioittaen. On todellakin mahdollista, ettei ”väärää mieltä” oleva keskustelukumppani ole idiootti. Hän vain sattuu näkemään maailman eri valossa ja hänen mieltään ovat muovanneet eri osaset historiaa.

Paula Päivike
(Suomen Sisu ry:n 1. varapuheenjohtaja)