Eräänä kesäisenä iltapäivänä ajoin moottoripyörällä läpi itäsuomalaisen kylän, jossa sain elää lapsuuteni. Muistin vielä hyvin kylän raitin, jota pitkin lapsena ajoimme fillareilla ja jonka penkoilta nousimme laduille hiihtämään. Käännyin vanhan kyläkoulun pihaan ja muistin kaikki ne lukemattomat pallopelit ja ”kymmenen tikkua laudalla” -leikit, joita harrastimme. Luokanopettaja saattoi kesäisin ajaa kirkonkylältä töihin Harley-Davidsonillaan ja parkkeerata sen lähelle koulun etuovea. Tuntui sopivalta ajaa oma Harrikkani tuolle samalle paikalle. Sammutin moottorin, asetin pyörän seisontatuelle ja jäin muistelemaan noita hetkiä neljännesvuosisadan takaa.
Paikka tuntui samaan aikaan tutulta, mutta myös kovin vieraalta. Aivan kuten tavatessa vanha ystävä, joka on yhtä helposti tunnistettavissa samaksi ihmiseksi, mutta jota vuosikymmenet ovat ehtineet muuttaa. Tuntui, että jopa auringonpaiste ja linnunlaulu olivat muuttuneet erilaisiksi kuin muistoissa 1990-luvulla. Kyläkoulu oli lakkautettu jo vuosituhannen vaihteen aikaan vähäisen oppilasmäärän vuoksi ja ajan hampaan puremajäljet näkyivät niin pihassa kuin itse koulurakennuksessakin. Ne viisi vuotta, jotka tuota koulua kävin, tuntuivat tuolloin pitkältä ajalta, vaikka nykyään se tuntuu siltä vain autolainan takaisinmaksua miettiessä. Olihan viisi vuotta kymmenvuotiaalle puolet elämästä, puolet kaikesta mitä on koskaan kokenut – ja vielä enemmän kuin mitä pystyy muistamaan.
Jatkaessani matkaa vanhojen tuttujen, mutta oudosti vieraiden maisemien läpi pysähdyin hetkeksi kyläkaupan pihaan. Se oli suljettu ja haalistuneiden Tarmo-tarrojen perusteella oli sitä ollut jo pitkään. Tuon kaupan pihassa söimme joskus jäätelöt ja ostimme mato-onkipaketin, joihin nostimme syötit omasta perunapellosta. Nyt ei enää ollut kauppaa, liekö edes kauppiasta. Muutamat talot näyttivät olevan yhtä asuttuja, mutta useimmat tyhjillään ja kylä, joka tuolloin vaikutti eläväiseltä ja toimeliaalta näytti lähes hylätyltä. Jotkin talot olivat nykyään vain vapaa-ajankäytössä kaupunkeihin muuttaneiden entisten asukkaiden ja heidän jälkeläistensä vetäytymispaikkoina.
Koin haikeutta tuota paikkaa kohtaan. Olin lähtenyt matkaan nostalgian nälässä ja saadakseni jonkinlaisen yhteyden elettyyn elämään vuosikymmenien taakse, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä. Tuntui, kuin olisin ollut hautausmaalla, jolle kukaan ei tuo kynttilöitä tai kukkia. Paikka, joka muistuttaa jostain joskus olleesta, mutta on iäksi kuollut ja kylmentynyt. Ymmärsin toki, että olin itsekin ollut mukana tuota surmatyötä toteuttamassa pois lähtemällä, mutta oliko se oma valintani? En voisi palata paikkaan, jolla ei ole tarjota työtä ja mitä annettavaa sillä olisi ilman sosiaalisia verkostoja joihin kuulua? Ehkä sitten, kun olen lopullisesti kyllästynyt ihmisiin ja pystyn huolehtimaan toimeentulostani ilman fyysisessä työpaikassa käyntiä saattaisin erakoitua tänne viimeiksi kylähulluksi. Toisaalta, kyllähulluna olemiseenkin vaadittaisiin sosiaalinen konteksti. Kuinka olla kylähullu ilman, että kukaan on sellaiseksi toteamassa?
Jos olisin aina asunut samassa paikassa repimättä itseäni uusien mahdollisuuksien perässä kaupungista toiseen en ehkä kokisi asiaa näin dramaattisesti. Vuosikymmenien muutokset näyttäytyisivät hitaasti etenevinä ja niihin sopeutuisi asia kerrallaan. Nyt vuodet olivat kaivaneet pohjattoman syvän kuilun muistojen ja kouriin tuntuvan nykytodellisuuden välille. Itse paikan muuttumista katkerampaa oli kuitenkin ymmärrys siitä, että yhteys niihin ihmisiin joita silloin tunsi oli katkennut peruuttamattomasti. Osan kohdalla siksi, että he olivat kuolleet ja elossa oleviin siksi, että he olivat eläneet omaa elämäänsä muualla. Vaikka monesti teiden erotessa luvataan pitää yhteyttä, niin on kovin yleistä, että tämä yhteys hiipuu vuosien saatossa. Ihmisten kanssa ei ole konkreettisesti tekemisissä eikä tuottamassa yhteisiä muistoja.
Tuon lopullisesti ovensa sulkeneen kaupan pihalla ymmärsin kuinka helppoa on ajautua atomisoituneeksi yksilöksi, jonka juuret ovat vain nostalgisia muistoja ja sukulaisuussuhteetkin ainoastaan häissä tai hautajaisissa jaettuja kahvihetkiä. En voi olla miettimättä mitä tämä tekee ihmisen psyykkeelle, joka kuitenkin vuosituhansien ajan on ollut kiinnittyneenä sukuun, heimoon ja näiden asuttamaan paikkaan. Vainajat on ikiaikoja haudattu sukunsa hautoihin joihin jokainen on tiennyt itse päätyvänsä aikanaan. Nyt ei enää niin ole, vaan tuhkamme päätyy ehkä johonkin maan koloon jossain ja niiden luona saattaa joku joskus käydä jos se sattuu kesälomamatkan suhteen sopivasti osumaan. Näin valitettavasti itsekin teen oman isäni haudan suhteen.
Isoäitini joutui evakoksi Laatokan Karjalasta, eikä koskaan palannut kotiseudulleen. Evakoiden tunnetaan yleisesti kokeeneen onttoa tunnetta, Karjalan kaipuuta. Ikään kuin kehosta olisi poistettu raaja ja siinä tuntee yhä haamukipua. Maaseudun autioituminen ei tietenkään ole verrattavissa dramaattisuudessa palavien kotitalojen taakseen jättämiseen, mutta jotain samaa onttoa tunnetta siinä on. Aivan kuin heräisi eräänä aamuna huomaten, että perhe on kadonnut eikä se tule enää koskaan takaisin.
Toisaalta voin suomalaisena olla lohdullisin mielin siitä, että tiedän lapsuuteni tuttujen ihmisten elävän ja asuvan jossain. Heille on edelleen olemassa kotimaa, joka monista muutoksista huolimatta on edelleen säilyttänyt tietyn tuttuuden tunteen. Tämä ei kaikille suomensukuisille kansoille ole itsestään selvää, vaan itärajan toisella puolen tiedämme useimpien sukulaiskansojemme olevan tuhoutumassa sulautumalla venäläisväestöön, kieleen ja kulttuuriin. Emme kuitenkaan saa nukahtaa valheelliseen turvallisuudentunteeseen ja luuloon, etteikö tuo lapsuuteni kotikylän kohtalo voisi tapahtua myös isänmaalle itselleen suuremmassa mittakaavassa ja pidemmällä aikavälillä.
Jos emme aktiivisesti pidä huolta kotimaasta, kielestä, kulttuurista ja väestöstä, saatamme vuosikymmenien päästä huomata sen peruuttamattomasti näivettyneen vain muistomerkiksi siitä, mitä se joskus oli. Siispä: Tutustukaa kotimaahanne ja tutkikaa sen metsiä, kallioita, luotoja ja peltoja. Käyttäkää suomen kieltä aina kun mahdollista ja muistakaa paheksua sekakielisyyttä, jota puheessa nykyään kuulee yhä enemmän. Kertokaa lapsille tarinoita ukeista ja mummoista sekä viettäkää aikaa heidän kanssaan niissä maisemissa, joissa te vietitte lapsuutenne. Viekää heidät tonkimaan lieroja perunapeltojen mullasta. Antakaa heille juuret, jotta he tietävät mistä he tulevat ja keitä he ovat, etteivät he päätyisi identiteetittömiksi ja ahdistuneiksi harhailijoiksi vailla tervettä omanarvontuntoa.
Sillä jonain päivänä joku heistä haluaa lähteä etsimään Suomea, kuten itse lähdin etsimään lapsuuteni kotikylää. Toivottavasti Suomi ei ole silloin kadonnut kuten kotikyläni on.
