Puhe suomalaisuuden kohtaamista uhkakuvista – Tuukka Kuru

Suomalaisuuden päivän puhe 16.5.2021

Tervehdys. Toni Jalonen pyysi minua pitämään puheen suomalaisuuden päivän juhlallisuuksia varten, ja hänen antamien aiherajauksien perusteella minun tulisi keskittyä puheessani erityisesti siihen, mitkä asiat uhkaavat suomalaisuutta ja asettavat haasteita kansalliselle olemassaolollemme. Aihe on samaan aikaan helppo, että vaikea, sillä kuten te hyvin tiedätte, olen vetänyt viiden vuoden ajan maahanmuuttovastaista nettiradiota, jonka tarkoitus oli ohjelman perustamisen aikoihin käsitellä pakolaiskriisin ja terrorismin vaikutuksia Suomeen ja Eurooppaan, sekä tarjota maahanmuuttokriittisille kuuntelijoille valtamediasta erillinen kanava uutisille, aktivismille ja kansallismielisille tapahtumatiedotteille. Monokulttuuriksi nimetty verkkoradiomme on käsitellyt suomalaisuuteen kohdistuvia haasteita ja uhkakuvia yli 270 jakson verran, joten kokonaiskäsitys nykyisen järjestelmämme valuvioista on enemmissä määrin niin meidän, kuin myös kuuntelijoidemme tiedossa. 

En kuitenkaan voi tiivistää satoja monituntisia jaksoja yhteen puheeseen, eikä minulla ole myöskään tarkoitusta tehdä pelkkää referaattia niistä väestöllisistä ja kulttuurillisista megatrendeistä, joiden lieveilmiöitä olemme havainnoineet useiden vuosien ajan. En myöskään jaksaisi tehdä historiallista yleiskatsausta kansakuntamme menneisyydessä kokemista nälänhädistä, sodista ja kulkutaudeista, sillä näiden historiallisten tapahtumien ja niihin sidoksissa olevien avainhenkilöiden merkitysten ja yksityiskohtien arvioinnit kuuluvat niille henkilöille, jotka tutkivat kansamme historiaa päivätyökseen. Kansallismielisyyteen liittyvissä kysymyksissä olen enemmänkin soveltavaa insinöörityyppiä, joka pyrkii jäsentelemään vastaanottamansa tiedon siihen muotoon, että siitä voidaan johtaa käytännön toimenpiteitä. Minua kiinnostavat erityisesti asioiden toteutettavuus ja oleellisuuksien hahmottaminen, joka saattaa joillekin ihmisille näyttäytyä puolisivistyneenä puuhasteluna, jossa moniulotteiset ja kontekstista riippuvaiset asiat pelkistetään mekaanisesti pienempiin käsiteltäviin yksiköihin, jossa yksilöiden tarpeet ja ihanteet muuttuvat vain resursseiksi ja pelimerkeiksi osana suurempaa lautapeliä, jonka lopputulos on joko oman ryhmämme voitto tai sen vääjäämätön tuhoutuminen ylivoimaisen vastustajan edessä. Tämän kaltainen asioiden pelkistäminen on mielestäni kuitenkin välttämätöntä, sillä kaikista syvällisimmätkään teoriat eivät kykene muuttamaan sitä tosiasiaa, että luonnontilassa vallitsee joukko lainalaisuuksia, jolle kaikki elolliset ryhmät ovat alisteisia. Mikään määrä älyllistä briljeerausta ei muuta sitä todellisuutta, jossa yksi ryhmä kukistaa kilpailussa toisen, ja ryöstää voittonsa jälkeen kukistetun ryhmän resurssit oman jatkuvuutensa turvaamiseksi. 

Suomalaisuutta uhkaavat siten täysin samat tekijät, jotka uhkaavat kaikkia elollisia olentoja. Mikäli jokin uniikki ryhmä, niin kansa kuin harvinainen eläinlajikin, ajautuu sukupuuttoon, sen kuolema on aina ikuinen. Suomalaisuus lakkaa olemasta tasan siinä hetkessä, kun viimeinen suomalainen kuolee ilman jälkeläistä vieraiden väestöryhmien ympäröimänä. Suomalaisuus ei muovaudu maaperästä, hallintorakenteista, viihteestä, hulmuavista lipuista, stereotyyppisistä käyttäytymismalleista tai edes opitusta kielestä, vaan siitä biologisesta perustasta, jonka heijastumaa nuo kaikki edellä mainitut piirteet todellisuudessa ovat. Tämän asian hahmottaminen voi olla vaikeaa, mikäli emme erota suomalaisia biologisena joukkona valtiosta, jonka nimi on ”Suomi”. Suomalaisista poiketen Suomi on pelkistetysti ainoastaan väkivaltamonopoli ja hallinnollinen keskusjärjestelmä, joka ylläpitää valtaa rajatulla maantieteellisellä alueella, jota asuttaa suomalainen kansa. 

Etnisistä ryhmistä poiketen valtiot eivät kuole ”sukupuuttoon”, jos sen alaisuudessa elävät kansat korvautuvat toisilla, sillä keskusjohtoisia valtarakenteita koskevat toisenlaiset säännöt mitä yksittäisiä etnisiä ryhmiä. Aiemmin suomalaisten, tai suuremmassa mittakaavassa valkoisten hallitsemat julkiset instituutiot voivat esimerkiksi ajan saatossa muuttua poliittisten toimenpiteiden seurauksena aiempaa monietnisemmäksi ilman välitöntä uhkaa kyseisten instituutioiden katoamisesta. Suomalainen koulujärjestelmä pysyisi ainakin näennäisesti pystyssä, vaikka sen opettajat ja oppilaat koostuisivat entistä enemmän muukalaisista. 

Taloudellinen toiminta maaperällämme tuskin loppuisi mihinkään, vaikka suomalaiset eivät osallistuisi enää aktiivisesti sen ylläpitämiseen. Poliisiksikin kutsuttu instituutio olisi ainakin ulkoisesti olemassa, vaikka sen sinipukuiset edustajat puhuisivatkin ensimmäisenä kielenään swahilia, eikä maamme oikeusjärjestelmänkään jatkuvuutta tarvitsisi kyseenalaistaa, vaikka sitä käytännössä toteutettaisiinkin afrikkalaisilla opeilla. Näiden edellä mainittujen instituutioiden ”tummuminen” synnyttäisi pitkällä aikavälillä mitä todennäköisemmin aivan samoja ongelmia, mitä kaikissa afrikkalaisten ja värillisten ylläpitämissä järjestelmissä esiintyy, mutta siinä vaiheessa kyseisten ongelmien kritisointi olisi mahdollisen muutoksen kannalta jo täysin turhaa. Kyseisissä instituutioissa ei olisi enää mitään pelastamisen arvoista, eikä niiden olemassaololla olisi enää meidän suomalaisten kansallisen jatkuvuutemme kannalta mitään todellista yhteyttä. Pelkkiin hallinnon ulkoisiin merkkeihin tarrautuminen on monen isänmaallisen ihmisen helmasynti, ja se vie meidät kansallismieliset aivan väärään suuntaan. Kansallismielisinä ihmisinä me emme ole puolustamassa kasvotonta hallintojärjestelmää, vaan omaa kansaamme, ja ideaalitilanteessa, joskaan ei aina, nuo kaksi asiaa, kansallinen ja valtiollinen etu, ovat yhteensovitettavissa.

Hallintojärjestelmän ja kansakunnan väliset erot ovat hyvin nähtävissä silloin, kun järjestäytynyt yhteiskunta kohtaa kriisin, joka uhkaa ainakin väliaikaisesti sen vakautta. Kun synnyinkaupunkini Rovaniemi poltettiin Lapin sodassa, kaupunki menetti kaikki valtiollisen hallinnon tunnuksensa, kuin myös lähes 100 prosenttia muusta rakennuskannastaan. Tämän kaltaiset tragediat eivät kuitenkaan missään vaiheessa tarkoittaneet alueella vallitsevan suomalaisuuden, saati edes alueen kaupunkimaisen asutuksen lopullista katoamista, sillä suomalaisuuden kannalta oleelliset rakennuspalikat olivat pysyneet muuttumattomana. Lapin jälleenrakennuksen aikana kaupunki sai uuden ulkomuodon, joka ei ollut yhtään vähemmän suomalainen kuin sitä edeltänyt maalaiskauppalakaan. Tämä sama kehityskulku olisi toistettavissa kaikissa suomalaisissa asutuskeskuksissa samanlaisella lopputuloksella, sillä niin kauan, kun löytyy suomalaisia jälleenrakentajia ja tahtoa puolustaa omaa kansallista elämäntapaa, löytyy myös perusta jatkuvuutemme turvaamiselle, vaikka se saattaisikin vaatia mittaamattoman määrän resursseja ja inhimillistä vaivannäköä. Etnisyydet voivat siten selvitä väliaikaisesti anarkiassakin, siinä missä järjestäytyneet hallinnot eivät. 

Siinä missä hävitetty rakennuskanta ja järjestäytyneen vallan julkiset tunnukset voidaan rakentaa kymmenessä vuodessa entiseen loistoonsa, kuolleen kielen elvyttäminen on jo hyvin vaikeaa ja kuolleen sukulinjan elvyttäminen jo täysin mahdotonta. Tämä on syytä pitää mielessä kaikkien valtiollisten instituutioiden kanssa – onhan suurin osa maailman kansoista elänyt kansallisen historiansa ajan jonkun suuremman kansan alaisuudessa. Armenialaiset ovat tästä mielenkiintoinen esimerkki, sillä he edustavat muinaista kulttuurikansaa, joka on vuosisatojen ja tuhansien ajan joutunut elämään naapurissa sijanneiden suurvaltojen alaisuudessa. Tästä alisteisesta asemasta huolimatta heidän geeniperimänsä, kielensä, kirjasintyyppinsä ja uskontonsa eroavat selvästi kaikista ympäröivistä kansoista. Heidän kansallisen olemassaolonsa kannalta oleelliset instituutiot ovat siten perustuneet johonkin muuhun, kuin armenialaisten suoraan hallinnolliseen valtaan ja heidän valtiolliseen itsenäisyyteensä. 

Näitä selviytymistä edistäviä syvärakenteita on heillä, kuten monilla muillakin historiallisilla isolaattikansoilla, lukuisia. Historiallisesti tarkasteltuna järjestäytynyt uskonto on ollut avainasemassa sen määrittelyssä, millä ehdoin ja kenen kanssa niin armenialaiset, kuin monet muutkin historialliset kansat, ovat saaneet mennä naimisiin. Yhteinen kieli ja käyttäytymisnormisto ovat lisänneet näiden kansojen keskuudessa koetun sisäryhmäajattelun voimakkuutta, samalla kun taloudellinen menestys on auttanut kehittämään ratkaisuja niukkuudesta syntyviin haasteisiin. Taloudellisella itsekkyydellä, jonka avulla taloudelliset resurssit pidetään oman etnisen yhteisön sisällä, tiukalla avioliittokontrollilla, jolla estetään oman ryhmän sekoittuminen muihin, perhekeskeisellä kulttuurilla sekä muista kansoista selvästi erottuvalla tavalla kommunikoida, monet vähemmistökansat niin historiassa kuin nykyaikana ovat kyenneet kasvamaan ja menestymään lukumääräisestä rajallisuudestaan huolimatta. Nämä ominaisuudet eivät vaadi onnistuakseen omaa valtiota, mutta niiden avulla mistä tahansa valtiosta tulee lopulta kasvavan vähemmistöryhmän oma valtio. 

Suomalaisten, kuten kaikkien muidenkin valkoisten, kohtaamat haasteet eivät johdu valtiollisen itsenäisyyden puutteesta, vaan selviytymisemme kannalta oleellisten syvärakenteiden rappeutumisesta. Suomalaiset eivät pyri rajaamaan oman ryhmänsä ulkopuolisia taloudellisen toiminnan ulkopuolelle, vaan antavat näille vieraille ihmisille mahdollisuuden osallistua yhteisen kakun jakamiseen. Suomalaiset eivät enää valvo toistensa avioliittokäyttäytymistä, pikemminkin päinvastoin. Seka-avioliittojen, kuin myös niistä seuraavien jälkeläisten määrä, on kasvussa. Globaalin kaupankäynnin kannalta vaikeaksi koettu suomen kieli on menettänyt poissulkevan luonteensa, ja se on korvautumassa kiihtyvällä tahdilla englannilla niin viihteen, työnteon kuin opetuksenkin osalta. Perhekeskeisen kulttuurin sijasta suomalaisia kannustetaan lapsettomuuteen ainakin silloin, jos lapsesta olisi tulossa valkoinen, samalla kuin taloudelliseen tehokkuuteen sitoutunut poliittinen järjestelmämme käytännössä pakottaa ihmiset asumaan entistä ahtaammin osana kosmopoliittisia suurkaupunkeja, joihin on vaikea muodostaa suurperheitä, mikäli tavoitteena olisi kyetä tarjoamaan jokaiselle jälkeläiselle oma huone.

Pelkkään valtiolliseen itsenäisyyteemme keskittyminen sulkee silmät monilta poliittisilta, väestöllisiltä ja kulttuurillisilta muutoksilta, joilla on kansamme olemassaolon kannalta oleellinen merkitys. Voisinkin kysyä teiltä kaikilta, että voisiko sen kaltaista maata pitää enää Suomena, joka perinteisestä siniristilipustaan ja leijonavaakunastaan huolimatta koostuisi värillisistä asukeista, jotka puhuisivat arkisissa kohtaamisissaan epämääräistä kreolikieltä, joka olisi imenyt vaikutteita suomen lisäksi englannista, somalista ja hip hop-musiikkivideoista, ja jotka kuluttaisivat laiskoja vapaapäiviään lähi-itäläisissä kahviloissa, joissa kovaääniset miesjoukot istuskelisivat säkkituoleissa poltellen vesipiippua hengettömän pop-musiikin säestämänä? Tämän kaltaisesta tulevaisuudenkuvasta seuraa myös joukko vaikeita jatkokysymyksiä, kuten esimerkiksi se, mihin tosiasiallisesti enää tarvittaisiin Suomi-nimistä valtiota, jos sen katukuvaa ei erottaisi enää yhdestäkään toisesta maasta, ja jonka edesmenneestä kantaväestöstä muistuttaisivat enää vanhat rakennukset huonosti hoidettuine julkisivuineen? Mitä tässä vaiheessa tarkoittaisi enää termi isänmaallisuus, ja kenen isään sillä edes siinä tilanteessa viitattaisiin?

Kansallismielisinä ihmisinä meidän tulisikin niin omalla käytöksellämme, kuin myös kaikella muulla toiminnallamme, edesauttaa näiden aiemmin mainittujen syvärakenteiden olemassaoloa. Tulemme todennäköisimmin todistamaan omana elinaikanamme itsenäisen Suomen sulautumisen osaksi monikansallista ja kosmopoliittista liittovaltiota, joka tulee suhtautumaan valkoiseen separatismiin avoimen vihamielisesti. Kansaamme tullaan kohdistamaan kulttuurillisia ja kielellisiä vaikuttamisyrityksiä, joilla suomalaiset yritetään vierottaa omista kansallisista juuristaan ja vuosituhansia vanhasta äidinkielestään. Nuorisoltamme pyritään häivyttämään ymmärrys kansallisista erityispiirteistämme sekä kansallisen vaihtoehdon olemassaolo kokonaisuudessaan. Perhekeskeisyyden ihanne pyritään korvaamaan steriilillä kuluttamisella, jonka seurauksena syntyvä lapsikato pyritään korjaamaan vieraan väestön lukumäärää lisäämällä. Nämä ovat kaikki sen kaltaisia kehityskulkuja, jotka ovat jo tapahtumassa, ja voin luvata, että tahti tulee ainoastaan kiihtymään seuraavien vuosikymmenien aikana.

Nämä haasteet eivät tarkoita sitä, että peli olisi osaltamme menetetty. Parlamentaarisen toiminnan avulla voimme saada lisäaikaa näiden mainittujen syvärakenteiden pystyttämiselle, sekä kanavoida aatteemme kannalta vihamielisen järjestelmän varoja elävän vastakulttuurin luomiseksi. Me voimme myös onneksemme luottaa siihen, että ihmisen evolutiiviset käyttäytymisnormit muuttuvat huomattavasti hitaammin kuin poliittiset trendit. Rumasta ei muutu kaunista, vaikka kulttuurikasvot näin Yle Aamussa väittäisivätkin. Paikallaan junnaava ikuinen teini-ikä loppuu monen ihmisen kohdalla siinä hetkessä, kun biologinen kello alkaa tikittämään, eikä katukieltä mongertava afrikkalainen muutu ihmisten silmissä kaikista haluttavimmaksi sulhasehdokkaaksi, vaikka ns. ammattimedian toimittaja yrittäisikin näin lukijoilleen uskotella. 

Suomalaisilla on siten kaikista ulkoisista painostusyrityksistä huolimatta edelleen hyvät mahdollisuudet suomalaisten perheiden perustamiselle osana suomen kieltä puhuvaa ympäristöä. Niin kauan, kun keskuuteemme syntyy uusia suomalaisia sukupolvia, meiltä löytyy myös perusta kansalliselle uudelleenheräämiselle. Meidän tulisikin siksi kiinnittää huomiomme meitä seuraaviin sukupolviin, eikä jäädä vain muistelemaan ja ylistämään edesmenneiden esivanhempiemme urotöitä. Kansallisen olemassaolomme ja elämäntapamme varmistaminen ovatkin asioita, jotka joka ikinen sukupolvi joutuu omin uhrauksin erikseen mahdollistamaan. Voisikin todeta niin, että jokainen suomalainen sukupolvi joutuu käymään oman taistelunsa kansallisen olemassaolonsa oikeuttamiseksi. Monikulttuurisuus ja liberalismin mahdollistama dekadenssi ovat kansallemme aivan yhtä vaarallisia kuin kaiken tieltään ryöstävä ja raiskaava puna-armeijakin. Ainoastaan lopputuloksella on merkitystä.

Menestyksemme kannalta oleellista ei ole se, kuinka monta kertaa kaadumme maahan, vaan se, kuinka monta kertaa nousemme maasta ylös. Ilman suomalaista jälkikasvua meiltä kuitenkin katoaa altamme se maa, josta voisimme itsemme enää kammeta kaatumisen jälkeen pystyyn. Yhteiskuntamme tulevaisuutta eivät siten muovaa patsaat, lakikokoelmat, muistomerkit tai hallintorakennukset, vaan tulevien sukupolvien etninen koostumus. Vieras väestöpohja synnyttää vieraan kulttuurin, jolle suomalaisten kansallinen historia on ainoastaan kivulias kolonialistinen muinaisjäänne, josta tulisi kulttuurivallankumouksen avulla päästä eroon. Eräs suomalainen kansallismielinen artisti onkin todennut yhdessä kappaleessaan osuvasti, että voimme nostaa pystyyn järjestelmän kaatuneen, mutta jos korruption lävistämä luova rotu sammuu, sen kuolema on ikuinen. 

Suomalaisuuden päivää, kuten kaikkia kansallisia juhlapäiviämme, tulisikin siksi lähtökohtaisesti juhlistaa uuden elämän juhlana. Kansamme historiallisten merkkihenkilöiden saavutuksia tulisi ymmärtää oman aikansa kuvauksina, joista nykyisten sukupolvien tulisi voida ammentaa näkökulmia ja perspektiiviä omiin vastoinkäymisiinsä ja haasteisiinsa. Kuten totesin jo aiemmin, jokainen sukupolvi joutuu keksimään omat työkalunsa sen hetkisten ongelmien ratkaisemiseksi, eivätkä nykyajan haasteet ole yhtään sen kauempana olemassaoloamme sivuavista peruskysymyksistä kuin meitä edeltäneiden sukupolvien kokemat haasteet.  

Meidän ei tule vähätellä oman toimintamme tärkeyttä, eikä olettaa, että aiempien sankareiden mahdollistama valtiollinen itsenäisyytemme olisi riittävä tae elämäntapamme jatkuvuudelle. Kansamme olemassaolo ja sen synnyinmaa ovat asioita, jonka jokaisen sukupolven tulee erikseen omilla valinnoillaan ja uhrauksillaan lunastaa. Haluan toivottaa teille kaikille hyvää suomalaisuuden päivän juhlaa, sekä nykyistä suomalaisempaa tulevaisuutta!

Kirjoittaja on Suomen Sisun aktiivi