Yrjö Niiniluoto kirjoitti teoksessaan Mitä on olla suomalainen (1957) seuraavaa:

”Kansalla, rodulla on ankkureita, jotka kiinnittävät sen menneisyyteen, alkuperäänsä: on muinaistieto ja kieli, ruumiillinen ja henkinen rakenne, usein uskontokin. Nämä ankkurit ovat heitetyt niin syvään, ettemme enää saa selville, missä ne ovat kiinni. Me tiedämme kuitenkin, että ne pitävät ja määräävät kulkuamme, emmekä ole tuuliajolla.”

Kuten edellä olevassa sitaatissa Niiniluoto toteaa, kansallisen identiteetin tärkeitä tekijöitä ovat etnisyys ja kieli sekä kulttuuri ja sen syvärakenteet. Jos haluamme ymmärtää suomalaista kansallisidentiteettiä, meidän on tärkeää tietää kansamme ja kulttuurimme taustat eli juuret. Suomalaisessa kulttuurissa ja elämäntavassa vielä tänäkin päivänä keskeiset arvot, uskomukset ja käyttäytymistavat ovat yhteydessä historialliseen ja ylisukupolviseen jatkumoon.

Sain jokin aika sitten yhteydenoton Finland Redesign –hankkeen vetäjiltä, jossa minua pyydettiin kommentoimaan luovan toimiston, Bob the Robotin hanketta suunnitella Suomelle uusi kansallisidentiteetti. Näkyvimmässä roolissa kyseisessä hankkeessa toimii Ruotsin tunnetuin designer Henrik Nygren. Hankkeen vetäjien mielestä “Suomen kansalliset symbolit kuten leijonakoru ja Suomen lippu ovat kärsineet äärioikeistolaisten ryhmien ideologiasta, jolloin niitä ei voi enää käyttää peruskansalaiset ilmentääkseen ylpeyttään ja identiteettiään omasta rakkaasta maastaan Suomesta.” Minulle jäi tämän perusteella hieman epäselväksi se, käsittävätkö hankkeen vetäjät suomalaiskansallisen identiteetin todellakin vain pelkiksi lipuiksi ja leijonakoruiksi, sillä todellisuudessa kansallisidentiteetti kattaa paljon muutakin.

Kun ensimmäisen kerran kuulin kyseisestä hankkeesta mediassa, ajattelin, että siinäpä jälleen yksi monikultturistien mahdollisuus päästä rienaamaan perinteistä suomalaiskansallista identiteettiämme. Hankkeen työryhmän ensimmäisten ulostulojen perusteella minulla myös heräsi tunne, että työryhmällä on nyt jäänyt jotain oleellista ymmärtämättä siitä, miten kansallinen identiteetti todellisuudessa muodostuu. Kansallista identiteettiä ei nimittäin niin vain voi ”keksiä” tai sanella ulkoa käsin uusiksi, vaan sen on perustuttava tosiasioihin ja kulttuurisesti kestävälle pohjalle. Kansallisen identiteetin kehittymisen taustalla on historiallisen ja ylisukupolvisen kehityksen jatkumo sekä orgaaninen kasvutapahtuma. Kestävä kansallisidentiteetti voidaan muodostaa vain kansan juurien ja ylisukupolvisen jatkumon pohjalle.

Kansallinen identiteetti on merkittävä osa ihmisen henkilökohtaista identiteettiä. Siksi olenkin pitänyt suomalaisen kansallisidentiteetin nykyaikaisia muokkausyrityksiä jokseenkin moraalisesti arveluttavina. Kyseisillä ylhäältä käsin sanelluilla muokkaushankkeilla on poikkeuksetta pyritty rienaamaan ja kritisoimaan tavallisen kansan keskuudessa vallitsevaa perinteistä kansallisidentiteettiä leimaamalla se ”impivaaralaiseksi” ja ”juntiksi” sekä lietsomaan yhteiskuntaan tarpeetonta muutoshalua. Kansallistunteen ja -identiteetin kyseenalaistamisesta onkin tullut nykyajan maailmassa lähes kunniateko monikultturismin nimiin vannovan eliitin ja kulttuuripiirien keskuudessa. Tällaiset identiteetin muokkausyritykset ovat lisääntyneet voimakkaasti erityisesti 1960-luvulla yhteiskunnallista jalansijaa saaneiden monikultturismi- ja globalismi-ideologioiden nousun myötä. Tuoreinkaan yritys tulee tuskin jäämään viimeiseksi.

Suomalaista kansallisidentiteettiä ei mielestäni tarvitse eikä voi keksiä uudelleen. Suomalaisilla on jo entuudestaan olemassa hyvä kansallinen identiteetti, joka nauttii laajaa kannatusta kansan keskuudessa. Erilaiset kyselytutkimukset ovat osoittaneet, että suomalaisuuden arvot ovat ikäpolvesta ja elämänolosuhteista riippumatta olleet hyvin yhdensuuntaisia. Kansallistunteella ja -identiteetillä on edelleen oma paikkansa suomalaisten sydämissä ja yhteiskunnassamme aivan, kuten sillä on ollut historiassa aiemminkin. Suomalaisuus on juurtunut meihin syvälle, eikä sitä saa meistä helposti pois pyyhittyä. Sen sijaan, että yrittäisimme keksiä Suomelle uuden kansallisidentiteetin, näen, että meille aikaisempien sukupolvien luovuttaman suomalaiskansallisen identiteetin elvyttämiseen ja voimaannuttamiseen tulisi käyttää nykyistä enemmän yhteiskunnallisia voimavaroja.

Kansallisuusaate on ollut vahvin kansallista identiteettiä varjelevista tekijöistä. Itsenäisyys, vapaus, alueellinen koskemattomuus sekä oikeus omaan kieleen ovat puolestaan merkittävimpiä kansallisuusaatteen rakennusmateriaaleja. Ei olekaan sattumaa, että juuri nämä edellä luetellut materiaalit ovat niitä samoja, joita arvoliberaali nykyeliitti on politiikallaan parhaansa mukaan pyrkinyt murentamaan. Kansallisuusaate ja kansallisvaltio sekä niiden lujittamat kansallinen kulttuuri ja identiteetti muodostavat vahvan vastavoiman eliitin pyrkimyksille rakentaa valtioiden rajoista vapaa monikulttuurinen maailma. Siksi se pyrkii suurella voimalla kaiken kansallisen tuhoamiseen.

Moni ihmettelee tänä päivänä, miksi suurin osa poliittisista päättäjistä sallii järjenvastaisen maahanmuuttopolitiikan harjoittamisen maassamme. Merkittävin syy tähän lienee juuri se, että eliitti ei pysty murentamaan suomalaiskansallista identiteettiä lopullisesti muuten kuin väestönvaihdoksen kautta. Suomalaisuus kattaa syvään juurtuneet tavat, joiden ansiosta ihmiset ovat tietoisia itsestään yksilöinä ja ilmaisevat kuuluvuuttaan ryhmään, jolla on muista ryhmistä eroava arvo- ja merkitysjärjestelmä. Jokaisella kansalla on myös omaleimainen informaatiojärjestelmä, jolla arvotetaan ja luokitetaan erilaisia asioita koskevat merkitykset ja kulttuurista käyttäytymistä ohjaavat säännöt. Yhteinen kulttuurinen pohja lisää suomalaisten keskinäistä ymmärrettävyyttä viestinnän eri tasoilla. Suomalaisuus tulee ilmi arvoissa, ihanteissa ja päämäärissä, joiden varaan kuva menneestä ja tulevasta ajasta rakennetaan. Koska suomalaisuus ja kansallisidentiteetti ovat aikojen saatossa pureutuneet suomalaisiin syvään, ei niitä saa pyyhittyä meistä koskaan täysin pois.

Tämä kirjoitus koostuu edellä olevan alustuksen lisäksi kolmesta osasta, joissa pohdin muun muassa suomalaiskansallisen identiteetin muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä sekä keinoja, joiden avulla kansallinen identiteetti aikoinaan saatiin ja tulevaisuudessa taas saadaan kohotettua sen ansaitsemaan asemaan suomalaisen kansakunnan tulevaisuuden suunnannäyttäjänä.

Kansan juuret kansallisen identiteetin perustana

Kansallista identiteettiä lujittava kansallisuusaate on ollut sen syntyhetkistä 1700-luvulta lähtien aate, joka antoi arvoa kaikkien kansojen oikeudelle kehittää omaa identiteettiä ja kulttuuria itsenäisesti oman kansanluonteen ja perinteiden pohjalta. Kansallisuusaatteen mukaan jokaisella kansalla ja kulttuurilla oli oikeus olemassaoloon ja itsensä hallitsemiseen. Aate mahdollisti ja kannusti kansoja edistämään yhteistä etuaan aina kansallisen valtion perustamiseen saakka.

Kansallisuusaatteesta tuli myös Suomessa merkittävin poliittinen aate 1800-luvulla. Aate antoi Suomessa arvoa kansallistunteelle ja erityisesti pyrkimykselle kehittää omaa kieltä ja kansallista sivistystä sekä synnyttää oma kansallisvaltio. Tuolloin ajattelun perustana oli maassamme kansallisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti yhtenäinen väestö. Jo tuohon aikaan ymmärrettiin, että kansalliselle identiteetille tärkeää on kansallinen yhtenäisyys, jolloin identiteetin tuli pohjautua kansan historiallisiin juuriin, omaan kirjakieleen ja kansan yhteisesti jakamiin perusarvoihin. 1800-luvun kansallismielisten ajattelijoiden, kuten kansankokoaja Johan Vilhelm Snellmanin mukaan pyrkimys kansalliseen yhtenäisyyteen ilmeni kaikkialla historiassa. Kansallinen yhtenäisyys nähtiin edellytyksenä kansakunnan menestyksekkäälle toiminnalle ihmiskunnan hyväksi. Snellman toi esille jo tuolloin sen tosiasian, että pienetkin valtiot otetaan politiikassa vakavasti, kun ne nojaavat kansallisesti yhtenäiseen väestöön.

On väärin ajatella, että suomalaisilla ei olisi ollut identiteettiä sekä tietoisuutta omasta itsestään ja kansanyhteisöstään jo ennen 1800-lukua ja kansallisuusaatteen nousua. Suomalaiskansalliseen identiteettiin oleellisesti kuuluvan suomen kielen juuret ulottuvat syvälle esihistorialliseen menneisyyteen. Myös kansallisvaltioiden kehitys oli alkanut jo ennen kansallisuusaatteen aikakautta. Kansallisvaltiollista kehitystä alettiin vasta myöhemmin 1700- ja 1800-luvuilla kutsua kansalliseksi. Kansoilla oli jo kuitenkin ennen tätä ollut tarve määrätä omista asioista vieraan vallan sortotoimien alla.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran asetusten alkusanoissa todetaan seuraavaa:

”Jokaisella kansalla, jossa tieto ja jalot taidot ovat juurtuneet ja levittäneet hedelmiänsä, ovat syntymämaan muinaismenot, kieli ja kirjallisuus olleet kalliimpina ominaisuuksina. Kansa ei elä ainoastaan nykyisessä ajassa, vaan myöskin muinaisessa. Muinaisuuden muistoissa, tavoissa ja mietelmissä kansa näkee olentonsa juuren, ja käsittää nykyisen tilansa ja arvonsa. Kieli on kansallisuuden perustus, ja kotimainen kirjallisuus on ainoastaan kotimaan kielellä mahdollinen.”

Snellman ja muut hänen hengenheimolaisensa ymmärsivät kansan juurien ja ylisukupolvisen jatkumon merkityksen suomalaiskansalliselle identiteetille. He avasivat identiteetin muodostumiseen vaikuttavat tekijät, tekivät töitä sen vahvistamiseksi muun muassa panostamalla kansansivistykseen ja luomalla kirjallisuutta sekä nostivat kysymyksen suomalaisuudesta sen ajan yhteiskunnassa keskiöön. Oleellisena osana tähän kuuluivat Suomen kansan historian kokoaminen yhteen, yhteisen kielen ja perinteiden pohjalta ponnistavan kulttuurin elinvoiman lisääminen sekä kansan sivistyksen ja itsetunnon vahvistaminen.

Suomalaisuus imee juurillaan suuren osan elinvoimastaan pakanallisesta, esikristillisestä ja ei-kristillisestä, ajasta ja merkitysjärjestelmästä. Ennen kristillistä aikaan esi-isämme vielä palvoivat lukuisia jumalia, joiden he uskoivat pitävän huolta luonnosta ja ihmisten asioista. Kansanrunouden kerääminen ja suomalaisten menneistä vaiheista kertovan kansalliseepos Kalevalan kokoaminen nostivat kunniakkaasti esiin kysymyksen pakanallisuuden asemasta osana suomalaisuutta. 1800-luvun suomalainen kansallisuusajattelu ammensi voimaa suomalaisuudelle esikristillisyyden ajasta soveltaen perinteitä ja perinteistä ajattelua onnistuneesti sen hetkisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin.

On tärkeä ottaa huomioon, että suomalaiskansallinen identiteetti ei olisi voinut koskaan saavuttaa laajaa joukkokannatusta kansan keskuudessa, mikäli se ei olisi perustunut tosiasioihin sekä ollut linjassa ihmisten arkielämän kokemusten kanssa ja sen kanssa, miten he hahmottivat ympäristöään. Voidaankin sanoa, että suomalaiskansallinen identiteetti herätettiin henkiin sivistyneistön toimesta, mutta kuitenkin muodostettiin alhaalta ylöspäin tavallisen kansan uskomuksiin, toiveisiin ja tarpeisiin nojautuen. Suomalaisuus sai sisältönsä alhaalta, kansan välittömästä elämänpiiristä ja kansan elämänkäytännöistä. Kansallista kehitystä eteenpäin vievä voima oli puolestaan kollektiivisesti toimiva Suomen kansa.

Kansallinen herääminen ja kansanvalistus

1800-luvulla tapahtuneesta yhteiskunnallisesta kehityksestä on käytetty yleisesti Suomessa nimitystä kansallinen herääminen. Siinä oli ennen kaikkea kyse suomalaisen kansakunnan heräämisestä tietoisuuteen itsestään ja olemassaolostaan. Heräämisen myötä kansa myös alkoi toteuttaa enenevässä määrin itseään. Kansallisella heräämisellä ja siihen vaikuttaneilla henkilöillä ei ollut kykyä luoda kansakuntaa tyhjästä, eikä kansallinen herääminen ollut kansakunnan luomisen väline. Kansallistunteen heräämisen ja yhtenäisen kansakunnan muodostumisen mahdollistivat muun muassa yhteinen kieli, historia, kulttuuritraditio ja etninen alkuperä.

Käsityksellä sivistyneistön kansallisen herätystyön aktivoitumisesta ja kansallisen tietoisuuden asteittaisesta vahvistumisesta on taustalla vankka reaalihistoriallinen perusta. Kansallisessa heräämisessä oli kyse henkisestä kasvuprosessista, jonka aikana kansakunta valmiina orgaanisena kokonaisuutena heräsi tietoisuuteen itsestään. Kyseessä oli jatkuva, asteittainen kansallisen tietoisuuden laajeneminen. Kansallista heräämistä ja kansakunnan syntyä voidaankin siten pitää luonnollisena kasvutapahtumana, jonka aikana kansan itsetietoisuus vahvistui, ja se nousi vierasta säätyvaltaa vastaan. Olennaisessa osassa kansallista heräämistä oli kielitaistelu, joka perustui sosiaaliseen vastakkainasetteluun suomenkielisen rahvaan ja ruotsinkielisen yläluokan välillä. Myöhempi sääty-yhteiskunnan hajoaminen oli seurausta kollektiivisesta kansallisesta heräämisestä.

Suomalaisuus alkoi saavuttaa nykykyisen merkityksensä 1800-luvun puolen välin tienoilla kansallisuusaatteen nousun myötä. Tuolloin alettiin yleisesti puhua suomalaisesta kansasta ja sen erityispiirteistä. Suomalaisten yhteenkuuluvuus, suomenkielisen kulttuurin kehittäminen, suomalaisten kansallinen historia, yhteys sukulaiskansoihin ja oman suomalaisen kansallisvaltion perustaminen nousivat ajatuksina yhteiskunnassa näkyvästi esille.

Kansallinen herääminen ilmeni 1800-luvulla fennomaniana eli suomalaisten kansallisen heräämisen liikkeenä, joka pyrki saattamaan suomalaisuuden ja suomen kielen hallitsevaan asemaan Suomessa. Fennomaanit halusivat määritellä suomalaisuuden sekä heidän oikeutensa ja tarpeensa. Suomenkielinen historiankirjoitus on välttänyt tulkitsemasta fennomaniaa yhteiskunnallisena ja poliittisena liikkeenä ja on tarkastellut sitä lähinnä kieli- ja kulttuuriliikkeenä. Fennomanian voidaan kuitenkin katsoa olleen sekä kansallinen että yhteiskunnallinen mutta myös poliittinen liike. Fennomanian vaikutus ympäröivään yhteiskuntaan oli vahvimmillaan saman vuosisadan jälkipuolella.

1800-luvulla merkittäväksi muutosvoimaksi kasvanutta suomalaisuusaatetta pohjusti 1700-luvun sivistyneistön suomalaisuusajattelu. Tämän fennofiliaksi kutsutun 1700-luvun suomalaisuusliikkeen varhaisimpia edustajia olivat suomalainen kirjailija, Turun akatemian heprean ja kreikan kielten sekä teologian professori Daniel Juslenius sekä Turun akatemian professori ja kirjastonhoitaja Henrik Gabriel Porthan. Jusleniuksen teokset Aboa Vetus et Nova, Vindiciae Fennosum ja Suomalaisen sana olivat suomalaisen kansallishengen ilmauksia. Fennofiliaan kuuluivat tieteellinen kiinnostus suomen kieltä ja suomalaista kansanperinnettä kohtaan sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin.

Vuosina 1808–1809 Suomi (siihen aikaan Ruotsin itäiset läänit) liitettiin Suomen sodan seurauksena osaksi Venäjää, ja se kuului Venäjän keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Vielä tuohon aikaan suomen kieli oli syrjäytetyssä asemassa: sitä ei käytetty virastoissa, yliopistoissa eikä kouluissa. Ainoa julkinen paikka, jossa suomen kieltä käytettiin, oli kirkko. Autonomisessa Suomessa ja etenkin yliopistopiireissä alkoi kuitenkin hiljalleen herätä halu saada aikaan muutos. Suomalaisten kansallista heräämistä tukemaan syntyi edellä mainittu kansallisen heräämisen liike, fennomania.

Fennomanian ensimmäisiä edustajia olivat professori, runoilija ja kirjailija Johan Gabriel Linsén sekä filosofi ja professori Fredrik Bergbom, jotka yhdessä toivat esille suomalaisuusliikkeen ajatuksia Mnemosyne-lehdessään. Lisäksi liikkeen varhaisiin edustajiin kuului suomalainen poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija ja sanomalehtimies Adolf Ivar Arwidsson. Hän kirjoitti sivistyneistölle lehdessään Åbo Morgonblad (1821), että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista sekä suojella ja hoitaa kotimaista kieltään. Samassa lehdessä suomalainen pappi ja kirjailija Eric Gustaf Ehrström vaati, että suomi oli otettava käyttöön kouluissa, yliopistossa ja virastoissa. Vain viisi vuotta myöhemmin Suomeen perustettiinkin jo ensimmäinen suomen kielen lehtorin virka. Tämän jälkeen julkinen keskustelu suomen kielen aseman kohottamisesta kuitenkin hiipui muutaman vuosikymmenen ajaksi.

Vaikka julkinen keskustelu suomen kielen asemasta hiipui, työ suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden saralla kuitenkin jatkui. Tätä työtä tukemaan perustettiin Helsingin yliopiston piirissä vuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Seura toimi sekä akateemisena keskustelukerhona että suomalaisen kansallishengen kasvukeskuksena. Alkuaikoina seura keskittyi kansanrunojen keruuseen ja julkaisemiseen. Se tuki muun muassa seuran ensimmäisen sihteerin, suomen kirjakielen toisen isän, Elias Lönnrotin keruumatkoja Itä-Suomessa ja Karjalassa ja julkaisi kyseisten matkojen tuloksiin pohjautuvat teokset, Kalevalan (1835, 1849) ja Kantelettaren (1840). Seura kartutti suomenkielistä kirjallisuutta, toi suomen kieleen kansankielen eläviä ilmaisuja, tuotti suomeksi tieto- ja kaunokirjallisuutta sekä järjesti kirjoituskilpailuita. Se myös julkaisi vuonna 1870 ensimmäisen suomenkielisen romaanin, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ansioksi voidaan lukea se, että sen toiminta johti hiljalleen koko suomalaisen yhteiskunnan kirjallistumiseen.

Lönnrot oli ensimmäisiä oppineita, jotka kykenivät käyttämään tasaveroisesti suomen ja ruotsin kieltä. Vuosina 1836–1837 ja 1839–1840 ilmestyi Lönnrotin toimesta ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti, Mehiläinen. Siinä hän pyrki valistamaan kansaa käsittelemällä yleistajuisesti mielenkiintoisia aiheita. Sisältö koostui muun muassa opettavista kirjoitelmista, kansanrunoista, arvoituksista, saduista, runousopista, ilmansuunnista, alkeismatematiikasta, suomen kielestä, lääketieteestä, maantiedosta ja historiasta.

Suomen kansallisuusaatteen synnyttämisessä merkittävässä roolissa olivat myös niin kutsutut fennistit eli suomen kielen tutkijat, jotka ajoivat aktiivisesti kansallisuusaatetta Suomeen. Fennisteihin kuuluivat muun muassa Lönnrot, A. I. Arwidsson ja Matthias Alexander Castrén sekä jo ennen heitä 1700-luvulla vaikuttanut kansankulttuurin ja -runouden kerääjä, pappi ja ensimmäisen laajan suomen kielen sanakirjan tekijä Christfried Ganander.

Lönnrotin kanssa samoihin aikoihin kuvioihin astui myös Johan Ludvig Runeberg, jonka runoelmat ja kuvaukset Keski-Suomen maisemista ja väestön rahvaasta osasta alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa myönteisiä tunteita omaa maata ja kansaa kohtaan. Samalla tavalla nuorisoon vaikuttivat myös M. A. Castrénin luennot Kalevalasta. Suomenruotsalainen kirjailija, toimittaja, historioitsija ja Helsingin yliopiston rehtori Sakari Topelius oli puolestaan yksi varhaisimmista suomalaisista romaanikirjailijoista ja ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin, Hertiginnan af Finland (1850) julkaisija (suom. Suomen herttuatar, 1874). Hänen tunnetuimmiksi teoksiksi nousivat kuitenkin historiallinen romaanisarja Fältskärns berättelser (suom. Välskärin kertomuksia), joka käsitteli aateliston ja talonpoikien valtataistelua sekä Suomen maisemia kuvaavat teokset Kesäpäivä Kangasalla ja Varpunen jouluaamuna. Myös virret Ei valtaa, kultaa, loistoa ja Totuuden Henki ovat Topeliuksen kirjoittamia. Topeliuksen kynästä ovat lähtöisin myös aikoinaan oppikirjoina käytetyt, kasvi- ja eläinoppia sekä geologian, fysiikan ja kemian alkeita käsittelevä Luonnon kirja sekä Suomen maantiedettä ja historiaa käsittelevä Maamme kirjan. Vaikka Runeberg, Topelius ja Snellman kirjoittivatkin ruotsiksi, heidän tarkoituksenaan oli nimenomaan vahvistaa suomalaista identiteettiä.

Suomalaiskansallinen identiteetti kehittyi ja vahvistui erityisesti 1840-luvulla. Kun Lönnrotin Kalevalan ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1835, sillä oli merkittävä vaikutus nuoriin suomalaisiin kansallismielisiin. Kalevalassa voitiin nähdä suomalaisuuden vanhin historia kaikessa kulttuurisessa rikkaudessaan. 1840-luvulla Kalevalalla oli merkittävä rooli suomen kielen kehityksen kannalta ja voimakas symboliarvo suomalaiskansallisen identiteetin lujittajana. Se muun muassa sytytti suomenkielisten ja -mielisten kansallistunnon, joka antoi heille uskoa ja voimaa asiansa oikeutukseen ja päämäärään. Lisäksi Kalevala osoitti, että suomi oli teknisesti täysin toimiva ja ilmaisuvoimainen kulttuurikieli. Tämä johti siihenastisen suomen kielen hitaan kehityksen nopeaan kielen ja erityisesti sen sanaston kehittämiseen. Kalevala myös sysäsi liikkeelle suomenkielisen kaunokirjallisuuden niin, että monet kirjallisuutemme merkkiteokset ovat peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolta. Myöhemmin 1800-luvulla julkaistu kansakoulun lukukirja hyväksyi Kalevalan kansalliseepokseksi. Vuonna 1862 ja 1870-luvulla Lönnrot laati Kalevalasta lyhennelmän oppikirjoja varten, joka otettiin käyttöön oppikirjana.

Kalevalaa ja niin kutsuttua kalevalaisuutta voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä suomalaiskansallisen identiteetin herättäjistä. Kalevalaisuus nousi ja muodostui suomalaisuuden perustaksi. Erityisesti ruotsalaiset ja luterilainen kirkko vainosivat kalevalaisuutta, koska kokivat sen muodostavan uhan heidän erityisasemalleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Kalevalaisuus alkoi näkyä suomalaisena kulttuurivallankumouksena sekä taiteessa että tieteessä. Suomen nimekkäin runonlaulaja Larin Paraske, säveltäjä Jean Sibelius, taidemaalarit Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt sekä monet muut taiteilijat ammensivat inspiraatiotaan kalevalaisuudesta ja Karjala-innostuksesta eli karelianismista.

Tällä tavoin J. V. Snellmanin vuonna 1844 Saima-lehdessä aloittama uusi kansallinen herääminen sai tuulta siipiensä alle. Snellman arvosteli kovaan ääneen kotimaan kansan oloja sekä kansallisaatteen ja -hengen puuttumista. Hän piti kansallistajunnan heräämistä välttämättömänä kansallisen omalaatuisuuden pelastamiseksi. Snellmanin mukaan kansallishenki saatiin heräämään vain kohottamalla suomen kieli maan sivistyskieleksi. Hän korosti, että maahamme oli saatava syntymään suomenkielinen kansalliskirjallisuus, jonka avulla uusi sukupolvi voitaisiin kasvattaa tuntemaan rakkautta omaa maataan ja kansaansa kohtaa sekä käyttämään suomen kieltä. Myös virastot ja koulut oli saatava omaksumaan suomen kieli.

Snellmanin ajatukset saivat kansallismielisten keskuudessa lämpimän vastaanoton. Sen sijaan ruotsinkieliset sanomalehdet ryhtyivät vastaiskuun ja totesivat, että suomen kielen kohottaminen sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myöskään maan hallitus ei suhtautunut myönteisesti Snellmanin ulostuloon. Maahan saatettiinkin voimaan vuonna 1850 sensuurikielto, joka rajoitti painamasta suomeksi ilman erityistä lupaa muita uusia kirjallisia tuotteita kuin sellaisia, jotka tavoittelivat uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä. Asetus painui kuitenkin nopeasti unholaan, ja vuonna 1860 se kumottiin virallisesti. Sensuurikiellosta huolimatta suomalaisuustaistelu eteni peräänantamattomasi: yliopistoon perustettiin suomen kielen professorin virka ja maassa säädettiin asetus, jonka mukaan tuomarinvirkoihin suomenkielisille paikkakunnilla pyrkivillä oli jatkossa oltava suoritettuna suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa.

Vuonna 1855 suomalainen kansallismielisyys alkoi jälleen saada nostetta, kun Venäjän keisarin valtaistuimelle nousi Aleksanteri II. Suomen saaman autonomian myötä yhteiskunnallinen ilmapiiri vapautui huomattavasti verrattuna aikaisempiin olosuhteisiin ja vahvoihin ruotsalaistamistoimenpiteisiin. Suomalaisuusajattelijat saivat aiempaa otollisemman ympäristön jatkaa suomalaisen kansakunnan herättämistyötä.

Suomalaisen kansallisuusaatteen esitaistelijoihin kuuluu edellä mainittujen lisäksi myös historiantutkija ja valtiomies Georg Zacharias Forsman, joka vaihtoi myöhemmin nimekseen Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Täysin ruotsinkielisissä oloissa kasvanut Yrjö-Koskinen koki jo kouluaikoina Snellmanin vaikutuksesta herätyksen suomalaisuuteen ja otti itselleen suomalaisen nimen. Hän vaati Suomettaressa vuonna 1855, että Suomeen oli perustettava korkeampia suomenkielisiä oppilaitoksia. Kolme vuotta myöhemmin Jyväskylässä aloittikin toimintansa pääasiassa Wolmar Schildtin ansiosta perustettu ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu. Tämän jälkeen suomalaisuustaistelijoiden tärkeimmiksi tavoitteiksi nousivat suomen kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi sekä suomenkielisten oppikoulujen perustaminen. Vuonna 1863 astui voimaan Snellmanin ehdotuksesta kielireskripti eli säädös, joka kohensi suomen kielen asemaa Suomen suuriruhtinaskunnan valtionhallinnossa. Sen seurauksena maassa voitiin alkaa jättää virastoihin ja tuomioistuimiin suomenkielisiä asiakirjoja. Lisäksi se velvoitti valtion elimet ja laitokset olemaan kykeneväisiä tuottamaan itse suomenkielisiä asiakirjoja 20 vuoden kuluttua asetuksen voimaantulosta.

Vuonna 1869 kirjoitti muuan nimimerkki Y.K. Kirjallisessa Kuukausilehdessä muun muassa seuraavaa: ”Kysymys jo on, kenenkä pitää tässä maassa vallitseman, tokko vähäisen vähemmistön, jonka asema on vanhojen yhteiskunnallisten epäkohtien nojassa, taikkapa kansan enemmistön.”

Kyseisen nimimerikin takaa tunnistettiin 38-vuotias Helsingin yliopiston yleisen historian professori Forsman, joka oli aiemmin esiintynyt myös kirjoittajanimellä Yrjö Koskinen. Tuon ajan johtava päivälehti Helsingfors Dagblad väitti hänen esittäneen ”Kysymys Normaali-koulun suomenkielisestä osastosta” -kirjoituksessaan Suomen kansan nimissä kumousuhkauksen. Yrjö-Koskisen kirjoitus käsitteli pääasiassa koulukysymystä, ja se sisälsi kielipoliittisia kannanottoja. Hän itse kiisti ajatuksen, että hän olisi halunnut agitoida kansaa barrikadeille. Yrjö-Koskisen kirjoitus ja Dagbladetin väite kumousuhkauksesta voidaan katsoa kuitenkin alkusoitoksi 1870-luvun kielitaistelun ajalle.

Vuonna 1869 Yrjö-Koskista pidettiin sekä suomenmielisten että poliittisten vastustajien silmissä Suomalaisen puolueen johtajana. 1860-luvulla Suomalaisesta puolueesta ei voitu kuitenkaan puhua vielä poliittisena puolueena tai liikkeenä, vaan se oli lähinnä väljä pääkaupungin sivistyneistön mielipideryhmä. Sen toimintaympäristön muodostivat lehdistö ja yliopistomaailma. Mitään sivistyneistön ja kansan yhdistävää puolueryhmittymää ei ollut vielä syntynyt. Seuraavalla vuosikymmenellä johtavat fennomaanit ryhtyivät käytännössä rakentamaan yhteyttä kansaan ja arvailut fennomaanien kumouksellisista aikeista voimistuivat pääasiassa ruotsinkielisen lehdistön toimien seurauksena.

1870-luvulla Yrjö-Koskisen ja suomen tietosanakirjan isä Agathon Meurmanin johtamat suomenmieliset olivat valtiopäivillä enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, kun taas ruotsinmieliset johtivat aateli- ja porvarissäätyä. Kysymys suomenkielisistä oppilaitoksista synnytti valtiopäivillä kovia yhteenottoja, kun suomenmieliset vaativat suomenkielisiä oppikouluja ja suomenkielisillä paikkakunnilla olevien ruotsinkielisten lyseoiden muuttamista suomenkielisiksi. Valtio oli perustanut aiemmin suomenkielisiä lyseoita Jyväskylään, Kuopioon, Joensuuhun ja Hämeenlinnaan. Aluksi hallitus ei suostunut uusiin vaatimuksiin, jolloin suomenmieliset ryhtyivät perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja. Myöhemmin, vuonna 1882, Yrjö-Koskisen noustua senaattiin valtio otti kyseiset koulut haltuunsa.

1800-luvun viimeiset vuosikymmenet olivat suomalaisuuden vahvaa etenemistä, kun suomenkielinen sanomalehdistö ja kirjallisuus lisääntyivät sekä kieli kehittyi yhä täydellisemmäksi sivistyskieleksi. Myös teatterielämä alkoi kukoistaa ja musiikin ja kuvaavien taiteiden alalla suomalaisuus ja suomalaiset aiheet nousivat näkyvästi esille. Maahan syntyi Kansallispankki, Suomi-yhtiö ja muita suomalaisia liikelaitoksia.

1900-luvun alkuun tultaessa Ruotsi oli edelleen maamme ainoa virallinen kansalliskieli, mutta käytännössä sitä ei voitu enää pitää koko kansakunnan vaan ainoastaan pienen vähemmistön kielenä. Suomen itsenäistymisen jälkeen maahamme muodostui niin kutsuttu aitosuomalaisuusliike. Sen tärkeimpänä tavoitteena oli saada aikaan ratkaisu Suomen kieli- ja kansallisuustaisteluissa. Liike pyrki omien sanojensa mukaan “suomalais-kansallisen suomenkielisen sivistyksen kehittämiseen itsenäiseksi, korkeaksi sivistysmuodoksi muiden kansallisten sivistysten rinnalle” ja “voimakkaan suomalaisen kansallisvaltion luomiseen”. Vuonna 1919 voimaan astuneen hallitusmuodon yhteydessä suomi kohotettiinkin viimein maan toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle.

Työ, jonka suomen kirjakielen isänä pidetty Turun piispa ja uskonpuhdistaja Mikael Agricola oli suomen kirjakielen parissa 1500-luvulla aloittanut, saatiin tämän päätöksen myötä kruunattua. Vaikka Agricola ja hänen työnsä ennättivät olla unohduksissa satoja vuosia, kansallisuusaatteen etenemisen myötä hänet kuitenkin nostettiin jälleen ansaitsemaansa asemaan suomalaisten suurmiesten joukkoon. Agricola loi suomen kirjakielen pohjan raamatunsuomennoksellaan sekä kirjoitti ja käänsi ensimmäiset suomenkieliset painetut kirjat mukaan lukin esimerkiksi ensimmäisen suomenkielisen kirjan, lukemisen ja kristinopin perusteet sisältäneen aapisen, Abckirian.

Suomalaiskansallisen identiteetin puolustustaistelu

Elämme nykyisin kansainvälisessä maailmassa. Maailma yhdentyy kulttuurisesti ja taloudellisesti yhä nopeammin. Globalisaation seurauksena historiallisesti kehittyneiden kansallisvaltioiden rajojen merkitys on vähentynyt. Rajat ovat madaltuneet niin ihmisten, tavaroiden kuin pääomankin liikkuvuuden suhteen. Myös teknologia on lisännyt informaation liikettä kaikkialla maailmassa. Globalisaation lisäksi monikultturismi-ideologian nimissä tapahtuva kansojen sekoittaminen ja yhtenäisen maailmanyhteisön rakentaminen on noussut yhdeksi nykyisen hallitsevan luokan tärkeimmistä tavoitteista. Kyseisellä kehityksellä on ollut varjopuolensa, sillä se on kiistämättä vähentänyt ihmisten sidettä omaan kotimaahan ja kansaan. Tähän eliitti on toiminnallaan toki tietoisesti pyrkinytkin. Jos haluamme antaa jälkipolvillemme lahjaksi elävän suomalaisuuden, nykyeliitti on vaihdettava sellaisiin päätöksentekijöihin, jotka aidosti haluavat voimaannuttaa ja vaalia kansallista identiteettiämme.

Menneisyydestä ja nykyisyydestä on helppo löytää yhteisiä piirteitä. Kaikkina aikoina erilaiset ideologiat ja uskomukset ovat ottaneet mittaa toisistaan. Esimerkkinä menneisyydestä voidaan mainita se, kuinka suomalainen alkuperäinen muinaisusko joutui väistymään kristillisen ja luterilaisen valtarakenteen tieltä. Sen seurauksena šamaanit, tietäjät ja muut parantajat menettivät asemansa muun muassa papeille ja lääkäreille. Uskonpuhdistus ja sitä seurannut puhdasoppisuuden aika pyrki kitkemään historiallisesti kehittyneitä kansallisia erityispiirteitä ja tasoittamaan kansallisia eroja aivan kuten globalisaatio ja monikulttuurisuus tänä päivänä. Jos haluamme aidosti tunnistaa omat kansalliset erityispiirteemme ja vaalia niitä, meidän on päästävä irti kansallisia eroja tasoittamaan pyrkivistä elimistä (esim. Euroopan unioni) ja ilmiöistä. Suomalainen kansallisvaltio tulee valjastaa lujittamaan suomalaista kansallisidentiteettiä.

Nimenomaan alkuperäiset heimokulttuurit sekä niihin kuuluvat ryhmäkuuluvuuden tunnusmerkit – myytit, perinteet ja pyhäkäsitykset – olivat tekijöitä, joiden avulla suomalaiset oli aikoinaan helppo hahmottaa omaksi erilliseksi kansaksi. Suomalaisuus kytkettiin vahvasti heimoperinteiden symboleihin eli niihin, joilla luotiin ero muihin. Kyseisten erojen avulla suomalaisille voitiin myös kirjoittaa oma historia, joka eroaa muiden kansojen menneisyydestä. Ryhmäkuuluvuuden tunnusmerkkien ja Suomen kansan historian vaaliminen ovat tärkeässä roolissa suojellessamme kansallista identiteettiämme.

Samalla kun Suomeen ja muualle läntiseen maailmaan tulleet maahanmuuttajat ovat alkaneet korostaa omia juuriaan, identiteettiään ja erityisyyttään suomalaisen eliitin avustuksella, on suomalaisten ja muiden länsimaalaisten käsitystä omasta alkuperästä ja identiteetistä pyritty hämärryttämään merkittävästi. Jatkuvasti kansainvälistyvässä ja monikulttuuristuvassa maailmassa on vaikeaa rakentaa ja ylläpitää yhteisöllistä Suomea. Mitä monikulttuurisemmaksi suomalainen yhteiskunta muodostuu, sitä vähemmän yhteisöllinen siitä tulee. Suomeen kohdistuvan maahanmuuton määrää on vähennettävä ja maahanmuuttajien maastamuuttoa lisättävää sekä kansanyhteisöllisyyttä murentavasta monikulttuurisuudesta luovuttava.

Kansallisen identiteetin tekijät voivat maasta riippuen vaihdella jonkin verran. Yhteinen kieli on nähty yleisesti merkittävänä kansaa yhdistävänä tekijänä ja kansallisen identiteetin osana. Kuitenkin esimerkiksi sveitsiläisillä on vahva kansallinen identiteetti, vaikka maassa on neljä virallista kieltä. On kuitenkin tärkeä ottaa huomioon, että kielillä on maassa omat alueensa. Jugoslavia on puolestaan hyvä esimerkki maasta, jossa kieli ja kielisukulaisuus eivät yhdistäneet väestöä. Kieli ei siis välttämättä ole kansaa yhdistävä tekijä, jos historiallinen kehitys on ollut kovin erilainen. Suomessa suomen kieli on kuitenkin erottamaton osa kansallista identiteettiä, ja yksi tärkeimmistä kansallisen yhtenäisyyden edellytyksistä. Kieli ei siis ole yhdentekevä suomalaisen kansakunnan kansallisen identiteetin ja yhteisöhengen kannalta. Suomalaista kansallista sivistystä olisi ollut mahdotonta rakentaa, jos kansakunnan kieli ei olisi ollut sivistyksen kielenä. Snellmanin mukaan kielessä ilmeni kansakunnan henki, ja jokaiseen eri kieleen sisältyi myös erilainen tieto. Snellman kehottikin yliopistosivistyksen saaneita käyttämään suomea ja luomaan kansallisen suomenkielisen kirjallisuuden. Pitemmällä aikavälillä kansallinen yhtenäisyys juurrutettiin väestöön koulutusjärjestelmän avulla. Suomen kielen vahvan aseman turvaaminen yhteiskunnassamme on olennainen osa suomalaiskansallisen identiteetin puolustustaistelua.

Suomalaisuuden omintakeisuus nähdään edelleen paljolti maaseutu- ja talonpoikaisperinteessä. Maaseutu ja maanviljelys edustavat alkuperäistä elämänmuotoa, jossa ihminen elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Suhde kotimaahan ja sen luontoon on ollut vahva kansallisessa mytologiassa, lauluissa ja runoissa. Suomalainen metsäläisyys, maaseutuelämä ja ekologisuus ovatkin tarjonneet perustan luontoa ymmärtävälle elämäntavalle myös tänä päivänä. Jo Fennomaanit aikoinaan antoivat arvoa nimenomaan itsenäiselle ja maataan arvostavalle talonpojalle. Valitettavasti maassamme jatkuvasti kiihtynyt kaupungistuminen ja kulutushedonismi ovat johtaneet yhteiskunnassamme siihen, että nykyisin yhä harvemmat ovat enää tekemisissä maaseudun ja elämän perusedellytysten kanssa. Maaseudun elinvoiman lisääminen ja alkuperäisen elämänmuodon vaaliminen tulee nostaa suomalaisessa yhteiskunnassa jälleen keskiöön.

Taiteella ja muulla niin sanotulla luovalla kulttuurilla on ollut aikoinaan tärkeä rooli suomalaisen kansallisidentiteetin vahvistamisessa. Kansakunnan etuja palveleva kulttuuripolitiikka voikin parhaimmassa tapauksessa toimia merkittävänä suomalaisuuden hengen kohottajana myös tänä päivänä. Suomessa on pyrittävä jatkossa siihen, että julkisrahoitteisella taiteella ja kulttuurilla vahvistetaan kansanyhteisöllisyyttä ja suomalaiskansallista identiteettiä.

Suomalaiset on saatava kokemaan itsensä enemmän suomalaisiksi. Kielet, maantieteelliset olosuhteet, perinnöllisyys ja kulttuuri ovat avaintekijöitä, jotka saavat kansakunnat muodostumaan ja säilymään. Kansa ei voi säilyä, jos se ei kykene tunnistamaan, arvostamaan ja vaalimaan omia erityispiirteitään ja olemassaoloaan. Kansan on kyettävä taistelemaan vahvasti erityispiirteidensä ja olemassaolonsa puolesta. On tärkeää, että nämä perusasiat opetetaan suomalaisille jo lapsesta saakka. Siksi suomalainen koululaitos tulee valjastaa kohottamaan suomalaista kansallisidentiteettiä.

Suomalaiset lapset ovat suomalaisen kansakunnan olemassaolon edellytys. Täällä hetkellä väestömme syntyvyys laahaa pohjalukemissa ja väestö ikääntyy nopeimmin koko Euroopassa. Suomalainen nykyeliitti ei selvästikään enää usko väestöpolitiikassaan suomalaisiin lapsiin, vaan yhä enemmän kehitysmaaperäiseen maahanmuuttoon väestöpyramidin oikaisemiseksi. Suomessa on ryhdyttävä enenevässä määrin panostamaan suomalaisten lapsiperheiden hyvinvointiin. Väestöpolitiikka ja suomalaisten syntyvyyden edistäminen on asetettava yhdeksi kansakuntamme ehdottomista päätavoitteista. Suomalaisten syntyvyyttä on pyrittävä nostamaan muun muassa tukemalla suomalaisia lapsiperheitä nykyistä aktiivisemmin esimerkiksi joko suorien tulonsiirtojen tai keveämmän verotuksen keinoin.

Vaikka suomalaisuus on juurtunut meihin syvälle, ei pidä olla kuitenkaan liian sinisilmäinen ja uskoa, että suomalaisuus kykenee automaattisesti säilymään elinvoimaisena tämän päivän nopeasti muuttuvassa maailmassa. Suomalaisuus on ihmisten ylläpitämä asia, joka voi kadota, jos sille ei löydy vaalijoita ja suojelijoita. Pelko suomalaisen kansallisidentiteetin tuhoutumisesta onkin täysin aiheellinen. Loppujen lopuksi juuri pelko kansallisidentiteetin tuhoutumisesta on kuitenkin paras tapa turvata perinteisen kansallisen identiteettimme olemassaolo myös tulevaisuudessa. Kansallisella identiteetillä on nimittäin ollut tapana koota voimansa ja vahvistua ulkoisen vaaran uhatessa. Pelko ja viha kansallisidentiteettiämme tuhoavia tekijöitä kohtaan ovat vahva ase taistelussa suomalaisen kansallisidentiteetin säilymisen puolesta.

Uskontotieteilijä Ninian Smart on todennut, että kansakunta on kuin yksilö, jonka ruumiin muodostaa maa, mielen väestö, elämäkerran myyttinen historia; lippu, muistomerkit ja perinnerunous ovat sen vaatteita. Tämä on hyvin sanottu. Ruumis on yksilölle pyhä aivan, kuten isänmaa on kansakunnalle. Esimerkiksi suomalaisten halu puolustaa isänmaataan nousee kansallistunteesta ja ajatuksesta, jossa oma maa koetaan pyhäksi. Ajatelkaa, minkälaista pahaa jälkeä siitä syntyisi, jos yksilöltä puuttuisi kokonaan vastaava halu puolustaa omaa ruumistaan.

Olli Immonen
kansanedustaja (ps.), Suomen Sisun puheenjohtaja
Oulu