Puheenjohtajalta: Sodan opit

Varhain torstaina 24. helmikuuta Venäjä aloitti laajan hyökkäyksen Ukrainaa vastaan. Odotukset siitä että Venäjän joukkojenkeskitykset Ukrainan rajoilla olisivat olleet pelkkää painostusta tai että Venäjä tekisi vain pienen rajoitetun operaation särkyivät välittömästi. Tätä kirjoittaessa taistelut jatkuvat raivokkaina ja sotatoimet ovat vaikuttaneet ympäri varsin laajaa Ukrainaa. Kaupunkeja ja satamia on tulitettu, koteja on tuhoutunut, sotilaita kaatunut ja siviilejä kuollut. Vaikutukset kuitenkin ulottuvat Ukrainan ulkopuolelle, myös Suomeen.

Venäjän toiminta Ukrainassa ei ole mikään uusi asia. Venäjä aloitti sotilaallisen voimankäytön jo Krimin miehityksellä 2014, ja käynnisti tämän jälkeen asiamiestensä avulla kapinan Itä-Ukrainassa mitä se myös tuki sotilaallisesti, 2014 kesästä lähtien myös miltei avoimesti omilla joukoillaan. Aiemmin mainitusta huolimatta Venäjän tämänhetkiset toimet näyttävät tulleen joillekin yllätyksenä. Niin sanotulla kansainvälisellä yhteisöllä oli siis kahdeksan vuotta aikaa puuttua tilanteeseen, mutta sitä ei tehty. Jopa aseiden lähettäminen tai myyminen Ukrainaan oli vuosien varrella vaikeaa, eikä esimerkiksi Suomi tai Saksa ole tähän päivään mennessä toimittanut aseapua Ukrainalle.

On selvää, että huolimatta kansainvälisestä oikeudesta ja valtioiden johtomiesten komeista puheista, olemme pitkälti todellisuudessa missä voima ratkaisee ja valtiot käyttäytyvät ainakin jossain määrin itsekkäästi. Ilman sitovia puolustussopimuksia jäänyt Ukraina on saanut osakseen lähinnä diplomaattista sympatiaa. Kukaan ei ole lähettänyt joukkoja avuksi, eikä Euroopan unioni tunnu onnistuvan edes kovimpien pakotteiden asettamisessa Venäjää kohtaan. Osa unionin jäsenmaista on huolissaan kaupankäynnistä, osa Venäjän kostosta. Tässä paljastuu arvoyhteisön moraalin ja rohkeuden taso.

Ukrainan tilanne korostaa sitä, että kun vihamielinen valtio hyökkää toiseen, hyökkäyksen kohteen ensisijaisen turvan muodostavat sen omat asevoimat. Siksi Suomella ei ole enää varaa pihistellä puolustuksessaan. Voi olla että joskus tulevaisuudessa pärjäämme vähemmällä, mutta se aika ei ole nyt, eikä se aika ole lähitulevaisuudessa. Se aika tuskin koittaa niin kauan kuin Venäjän federaatio on olemassa ja noudattaa venäläistä despoottista hallintoperinnettä.

Toinen asia, mikä kannattaa tässä tilanteessa huomioida on se, että huolimatta pienemmän puolustajan urhoollisuudesta, useimmiten isompi hyökkääjä lopulta kuluttaa puolustajan loppuun. Pienempi tarvitsee apua isompaa vastaan, ja apua ei saa mikäli sitä ei itse osaa antaa. Suomen nihkeys Ukrainan auttamisessa todennäköisesti jää mieleen. Suomi on väittänyt olevansa kokoaan suurempi maailmalla, mutta Ukrainan konfliktissa se ei ole näkynyt. Samaten on todettava että vain sitovilla puolustussopimuksilla voidaan todella odottaa apua. Nykytilanne missä Suomi olettaa saavansa sympatiaa ja apua ilman takeita on epävarma ja laskee kynnystä käyttää sotilaallista voimaa meitä vastaan.

Suomen turvallisuusympäristö on huonontunut yli vuosikymmenen, ja tämä kehitys vain jatkuu. Valtiojohdon on todettava tilanne ja lakattava teeskentelemästä että tilanne on vakaa ja meitä ei uhkaa mikään. Venäjä uhkaa Suomea, oli uhka välitön tai ei. Meidän kansalaisten taas on aika ottaa käyttöön nollatoleranssi ”Venäjän ymmärtämisen” suhteen. Venäjä on vihamielinen valtio joka tälläkin hetkellä yrittää tuhota toisen eurooppalaisen kansakunnan. Suomalaisten velvollisuus on taistella Venäjää vastaan, huolimatta siitä mitä puoluetta tai ideologiaa edustamme.

 

Henri Hautamäki

Suomen Sisun puheenjohtaja

Jaa tämä: