Elias Lönnrotin (1802-1884) kokoamassa Kalevalassa Joukahainen olisi halunnut haastaa Väinämöisen miekkailuotteluun. Väinämöinen ei tähän suostunut, vaan riita ratkaistiin loitsukilpailulla, jonka päätteeksi Väinämöinen lauloi kilpakumppaninsa suohon; sana osoittautui miekkaa mahtavammaksi. Kuvassa Joseph Alasen maalaus vuosilta 1912-1913. (Lähde: Wikipedia)
Kansanrunous on täynnä tarinoita, joissa sanoilla vaikutetaan aineelliseen maailmaan. Kalevalassa Väinämöinen laulaa kilpailijansa suohon ja hakee maan alla nukkuvalta jättiläiseltä salaiset sanat, joiden avulla hän saa rakentamansa veneen valmiiksi. Sanat eivät ole pelkkiä maailman kuvaamisen välineitä, vaan loitsuja ja manauksia, joilla maailma taivutetaan omaan tahtoon.
Tämän hetken Suomi on kovin kalevalainen suhtautumisessaan sanoihin. Puhutaan sanallisesta väkivallasta ja sananvastuusta. Sanojen mahtia pelätään: niillä voi saada aikaan kansanmurhan tai pilata Suomen kansainvälisen maineen. Viime vuosien huomiota herättävimmät oikeudenkäynnit on käyty sanoista ja niiden merkityksestä. Tietynlaisen puheen kriminalisoiminen on jatkuvasti esillä julkisessa keskustelussa. Tällä hetkellä keuhkotaan siitä, että kansanedustaja käytti eduskuntapuheessaan kansanomaista N-kirjaimella alkavaa ilmausta – asiayhteys on yhdentekevä, kun paha taikasana lausutaan.
Sanoja ei pelkästään rinnasteta tekoihin, niitä pidetään tekoja merkittävämpinä. Äskettäin sosiaalidemokraattien puoluesihteeriksi valittiin Mikkel Näkkäläjärvi, joka teini-ikäisenä oli kavereidensa kanssa kiduttanut hengiltä emokissan pentuineen. Tapaus tuo mieleen sen, miten ”kissantappovideostaan” tunnettu kuvataiteilija Teemu Mäki nimitettiin Taideteollisen korkeakoulun professoriksi vuonna 2008. Kumpikaan mies ei olisi mitenkään voinut saada näitä virkoja, jos he olisivat eläinrääkkäyksen sijaan kirjoittaneet jotakin rasistiseksi tulkittavaa.
Kuitenkaan sanat eivät todistettavasti tapa tai vammauta eläviä olentoja. Ne eivät murra luita, puhko silmiä tai aiheuta syöpää. En luultavasti saisi aikaan savolaisiin tai vasenkätisiin kohdistuvaa pogromia edes sellaiseen suoraan kehottamalla. Esivanhempamme nimittivät karhua mesikämmeneksi, koska uskoivat pedon oikean nimen kutsuvan sen paikalle, mutta nykyihmisen luulisi ymmärtävän ettei kielen ja reaalimaailman välinen vaikutussuhde ole niin suoraviivainen.
Mitä sanat sitten tekevät? Joskus ne herättävät ajatuksia, mutta pääasiassa ne herättävät tunteita. Sanoista voi haltioitua ja liikuttua. Niistä voi myös ärsyyntyä, järkyttyä ja masentua. Ja juuri siksi niitä pelätään. Ne luovat mielikuvia maailmasta, joka on arvaamaton, vaarallinen eikä taivu tahtoomme. Sellainen maailma on liian pelottava edes ajateltavaksi, siksi on parempi siivota pois sanat jotka tuovat sen liian lähelle. Niitä sisältävään tekstiin on syytä lätkäistä sisältövaroitus, ellei sen julkistamista voi estää.
Virallinen Suomi sietää oikeastaan mitä tahansa paitsi pahaa mieltä ja turvattomuuden tunnetta. Todelliset tapahtumat ovat sivuseikkoja, tärkeitä ovat niiden aiheuttamat tunnereaktiot. Kun Ranskassa tapahtuu jihadistien terrori-isku tai Ruotsissa puhkeaa lähiömellakoita, pääkirjoitustoimittajien huolena on rasististen asenteiden lisääntyminen, ei fyysisen turvallisuuden heikentyminen. Myös tosiasiaväittämien paikkansapitävyys on sivuseikka, olennaista on mitä ”diskurssia” tai ”narratiivia” ne edustavat.
Olen käyttänyt kieltä ammatikseni reilut parikymmentä vuotta ja oppinut yhden asian: terveen epäluottamuksen sanoja kohtaan. Sanoilla voidaan harhauttaa, peitellä ja väistellä loputtomasti. Yleisön saaminen vakuuttuneeksi on eri asia kuin toden puhuminen. Toisin kuin väittelyssä, nyrkkitappelussa sattuu oikeasti, mutta se on myös rehellisempää peliä. Kanveesiin lyöty ei voi julistautua voittajaksi.
Sanoja ei siis suinkaan pidä pelätä. Päinvastoin, niin kauan kuin asioista puhutaan, olemme turvassa. Tämä koskee myös epämiellyttävää, loukkaavaa ja aggressiivista puhetta. Ongelmat alkavat vasta kun puhe vaikenee tai vaiennetaan. Voimakkaimmat aggressiot itävät hiljaisuudessa, vailla purkautumiskanavia. Ja kun hiljaisuutta kestää tarpeeksi pitkään, jäljellä on väkivallan kieli jota jokainen varmasti ymmärtää.
