Helsingissä sunnuntaina 27.1.2019

Arvoisa juhlaväki, naiset ja herrat

Olemme kokoontuneet tänne Helsingin Vanhan kirkkopuiston sankarihaudalle, jossa lepää keväällä 1918 Helsingin valtauksessa kaatuneiden jäännökset.

Ensisijainen syy, miksi tällaiset muistomerkit ovat meille tärkeitä, on muistuttaa meitä että vapaus ei ole tullut meille ilmaiseksi. Siitä ovat monet joutuneet maksamaan kaikkein kovimman hinnan, uhraamaan itsensä vapautta puolustaen.

Siitä syystä meidän on hyvä pysähtyä miettimään tapahtuneita ja ottamaan niistä opiksi. Sodat eivät nimittäin syty sattumalta.

Aina ne sytytetään.

Vuoden 1918 tapahtumista Suomessa käytetään montaa nimeä: muun muassa vapaussota, sisällissota, veljessota, punakapina ja ensimmäinen maailmansota. Näistä jokainen nimitys on osittain oikea, mutta myös osittain vajavainen.

– Tapahtumien aikaan oli käynnissä ensimmäinen maailmansota, joka näkyi siten, että suomalaisien ja venäläisten joukkojen lisäksi Suomen maaperällä operoivat ainakin ruotsalaiset, englantilaiset ja saksalaiset joukot.

– Veljessota siksi, että varsin konkreettisesti perheitä rikkoontui veljesten ja sukulaisten valitessa taisteluissa vastakkaiset puolet.

– Sisällissota siksi, että Suomen maaperällä vallasta kamppailevat joukot olivat pääosin suomalaisia. Tosin tämän nimityksen kiistäminen on myös oikeutettua, sillä mistään rauhasta ei koskaan sovittu, vaan hävinnyt osapuoli tuomittiin oikeudessa rikollisina.

– Punakapina siksi, että Eduskuntatyöskentelystä kieltäytyneen SDP:n puoluekokouksessa 25.1.1918 päätettiin aseellisesta kansannoususta laillista valtiovaltaa vastaan. Mikäli tämä kansannousu olisi onnistunut ja jäänyt taisteluissa voitolliseksi, kertoisimme nyt vallankumouksesta. Koska laillinen valtiovalta kuitenkin kukisti kansannousun, puhutaan sen sijaan kukistetusta kapinasta.

Joskus kysytäänkin, että mitä eroa on vapaustaistelijalla ja kapinallistaistelijalla. Vastaus on: konfliktin lopputulos.

Yksi monien vaalimista nimityksistä on vapaussota. Sen alkamisesta on Tammisunnuntaissa kysymys. Nimittäin, vapaussota pyrki vapauttamaan Suomen venäläisistä joukoista, ja sen sodan rauha solmittiin vasta Tartossa 1920. Kapinan kukistumisen ja Tarton rauhan välisiä yhteenottoja nimitetään hieman harhaanjohtavasti heimosodiksi.

– – –

Mikä johti tammisunnuntain ja vapaussodan tapahtumiin?

Lähtölaukaukset konfliktille ammuttiin jo vuosia aikaisemmin kommunismin nousussa ja viimein helmikuun 1917 vallankumouksessa Venäjällä. Tämän seurauksena Suurruhtinaskunta Suomi jäi tuuliajolle, kun keisaria ei enää ollut ja raja sulkeutui.

Jo aiemmin alkanut ensimmäisestä maailmansodasta johtunut pula ja puute vain pahenivat, kun tuontiviljan tulo tyrehtyi. Suomessa nähtiin nälkää. Lisäksi hallinnon puute ja järjestyksen puute saivat rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun. Keisarille uskollisten santarmien ja sotilaiden ollessa epätietoisia oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, ne vetäytyivät omiin kasarmeihinsa, toki välillä aiheuttaen levottomuuksia ja rikoksia itse. Tämä sai sekä porvarit, että työväen perustamaan aikansa katupartioita, eli suojeluskuntia ja punakaarteja, joiden aito pyrkimys oli järjestyksen palauttaminen.

Heinäkuussa 1917 SDP-enemmistöinen eduskunta sääti valtalain, joka sai suosiota myös porvaripuolueista. Siinä määrättiin korkeimman vallan käyttö eduskunnalle. Kuitenkaan väliaikaisen hallituksen pääministeriksi noussut Aleksandr Karenski ei hyväksynyt valtalakia, vaan hajotti eduskunnan. Uusissa eduskuntavaaleissa SDP sai vain 92 paikkaa, eli menetti enemmistönsä. Samaan aikaa Bolševikit nousivat valtaan Venäjällä.

Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä, SDP olikin nyt sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Tästä syystä SDP äänesti Suomen itsenäisyysjulistusta vastaan. Julistus kuitenkin hyväksyttiin, mutta vain niukalla enemmistöllä.

Tietämättömänä taustalla muhivasta kansannousun suunnittelusta, nuori Suomi alkoi rakentaa yhteiskuntajärjestystään. Erityisenä huolena nähtiin maassa olevat tuhannet venäläiset sotilaat. 16.1.1918 pääministeri Svinhufvud valtuutti vasta maahan palanneen Carl Gustaf Erik Mannerheimin muodostamaan Pohjois-Suomen hallituksen joukot ja toimimaan niiden päällikkönä. Tämän johdosta Mannerheim siirtyi Vaasaan 19.1.

Tammisunnuntain tapahtumiin johtanut suuri aseistariisunta sai alkunsa, kun ylipäällikkö Mannerheim piti 25.1. tilanneneuvottelun ja totesi, että oli aika ottaa aloite omiin käsiin. Suunnitelman mukaisesti Pohjanmaalla piti Lapuan, Seinäjoen, Ylistaron, Ilmajoen ja Vaasan venäläinen sotaväki riisua aseista. Toiminta ei kuitenkaan alkanut välittömästi, vaan Mannerheimin tarkoituksena oli siirtyä esikuntansa kanssa Ylihärmään seuraamaan venäläisten joukkojen aseistariisumista.

Vaikka osa venäläisistä sotilaista luovuttikin aseensa vapaaehtoisesti, taisteluilta ei vältytty. Pohjanmaan aseistariisunnan ensimmäiset taistelut käytiin illalla 27.1. Hulmin varuskunnassa Laihialla, jonne on pystytetty muistomerkki, jossa on myös aseistariisunnan aikana kuolleiden laihialaismiesten nimet. Tavoite saavutettiin.

(Taistelujen kulkuun en tässä puheessa puutu tarkemmin, sillä lopputuloksen tiedämme.)

– – –

Miksi tällaisten tapahtumien muistaminen on tärkeää?

Suomi ei joutunut maailmansodan näyttämölle omien valintojensa vuoksi, eikä Suomi valinnut nälänhätää ja kurjuutta tarkoituksellisesti, jotka ainakin osaltaan johtivat väkivaltaisuuksien kasvamiseen. Tapahtumat tulivat Suomeen pyytämättä.

Tänäkin päivänä moni kysyy voisivatko 1918 tapahtumat toistua? Vastaus on hyvin yksiselitteisesti kyllä, jollemme vaali sitä vapautta, jonka olemme saaneet ja ota oppia historian virheistä.

Sotiin meidät on aina temmattu mukaan, vasten omaa tahtoamme. Siksi vahvat puolustusvoimat ovat meille elinehto. Niistä ei tule tinkiä piiruakaan.

Toinen asia joka meidän on hyvä pitää mielessämme, on meidän ruokahuoltomme. Vuoteen 1917 asti olimme riippuvaisia Ukrainasta tulevasta viljasta. Kun raja vallankumouksen myötä sulkeutui, viljan tulo lakkasi ja nälänhätä alkoi. Tänäkin päivänä me Suomessa syömme ensisijaisesti tuontiruokaa, koska oma tuotantomme ei riitä ruokkimaan koko väestöä. Jos Itämeren meritie menee jostain syystä kiinni, me näemme taas kerran nälkää. Meillä ei ole vaihtoehtoista huoltoreittiä.

Vuonna 1918 monikaan suomalainen ei liittynyt punakaartiin aatteen vuoksi, vaan siksi, että sieltä luvattiin palkka ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Jokainen, joka epäilee nälän merkitystä valintoihin, voi kokeilla paastota kaksi viikkoa ja miettiä kantaansa uudelleen.

– – –

Tässä meidän vieressä lepäävät sellaiset miehet, jotka eivät houkutuksiin tarttuneet, vaan kestivät nälän ja kurjuuden, kaiken lisäksi vielä punaisten miehittämällä alueella. He tekivät niin kuin oli oikein. Toivottavasti mahdollisimman moni meistä pystyisi samaan.

Tämä on siis toinen syy miksi meillä on muistomerkki. Meidän tulee harkita omia valintojamme sitä taustaa vasten, millä meidän olemassaolomme on aikaisemmin turvattu. Meidän on syytä suhtautua suurella kunnioituksella siihen, mitä tämän muistomerkin alla lepäävät miehet ja vastaavat muualla ovat meidän eteen uhranneet ja minkä vuoksi he ovat taistelleet.

Kiitos.

– – –

Juha Särestöniemi on Suomen Sotilas -lehden toimittaja ja yrittäjä. Suomen Sisun Uudenmaan piirin Tammisunnuntain tilaisuudessa hän toimi vierailevana puhujana.

– – –

Lisää aiheesta Suomen Sotilas -lehden Tammikuu 1918 -artikkelissa.