N. A. Saramo: Suomalaisuuden omistamisesta ja omimisesta

Kansallisuuden, etnisyyden, isänmaallisuuden ja nationalismin teemat ovat nousseet viime aikoina jälleen julkiseen keskusteluun, ja sitä myötä on herännyt keskustelua siitä, miten ja kuka ne määrittelevät. Suomen Sisu on osallistunut keskusteluun muun muassa vuonna 2016 julkaistulla suomalaisuuden määritelmällään.

Siihen, mitä suomalaisuus on ja kuka määrittelee sen, liittyy myös läheisesti se, ketkä käyttävät suomalaisuuden tunnuksia ja miten tunnuksiin yleisesti suhtaudutaan. Kansallismielisten, nationalistien, äärinationalistien, kansalliskiihkoisten, rasistien, fasistien, äärioikeistolaisten, laitaoikeistolaisten ja muiden taantumusten voimien syytetään aina välillä kaapanneen suomalaisuuden, isänmaallisuuden ja niiden tunnukset. Suomen vaakunaleijonaa ja etenkin leijonakorua pidetään yhä useammin äärioikeiston kaappaamana. Toisinaan samaa syytöstä kuulee Suomen lipusta. Myös sitä, että kansallismieliset järjestöt käyttävät muita kansanperinnetunnuksia, pidetään toisinaan “kaappaamisena”. Suomen Sisun tunnuksena on maassamme esihistoriallisesta ajasta lähtien koristekuviona käytetty hannunvaakuna – ja siitä saa yhä toisinaan kuulla, ettei järjestömme saisi kuviota käyttää, vaan se pitäisi jättää kaikkien suomalaisten yhteiseksi omaisuudeksi. Esimerkkinä viimeaikaisesta kirjoituksesta tunnusten omimisesta mainittakoon kirjailijan ja kulttuuriantropologin Jenny Kangasvuon kulttuurilehti Kaltiossa julkaisema essee Fasistisesta omimisesta. Kangasvuo käsittelee, miten kansallissosialismin myötä ennen perinteisestä ja yleisestä hakarististä tuli länsimaissa sopimaton ja paheksuttu, ja vertaa tätä kehitystä siihen, miten Suomen vaakunaan ja lippuun on viime aikoina alettu suhtautua, kun “leijonaa kantavat useimmin miehet, joilla on samansorttinen habitus kuin edesmenneellä Tony Halmeella“.

Kun kansallismielisiin torjuvasti suhtautuvat keskustelevat keskenään isänmaallisuuden ja suomalaisuuden tunnuksien omimisesta, heillä on ehkä omat lähtökohtansa ja keskenänsä yhteiset huolet. Kansallismieliset kuitenkin usein lähinnä hämmentyvät näistä syytöksistä. Mitä meidän pitäisi tehdä? Olla puhumatta isänmaallisuudesta ja suomalaisuudesta? Olla käyttämättä Suomen vaakunaa ja Suomen lippua? Jos ne kerran ovat kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta, eivätkö ne kuulu myös meille ja meidän käytettäväksemme? Jos muut eivät halua käyttää niitä, miksi se on meidän vikamme? Kansallismielisestä näkökulmasta huoli omimisesta ei vaikuta aidolta, sillä syytösten esittäjillä on vapaus käyttää leijonatunnusta. Sen sijaan se vaikuttaa valtapeliltä, jossa kansallismieliset leimataan tunnusten käytön rajoittajiksi ja suomalaisuutta vastaan hyökkääjiksi, vaikka kansallismieliset ovat vain halunneet itse käyttää arvostamiaan suomalaisuuden tunnuksia. Onko yhteiskunnallinen polarisaatio edennyt pisteeseen, jossa ”kaikille vapaasti käytettävät tunnukset” ovat vapaasti kaikkien käytettävissä – mutta ei nyt sentään poliittisten vastustajien?

Kansallismielisille omimissyytökset eivät tarjoa paljoa muuta kuin muutkaan leimakirveet, joihin olemme saaneet tottua. Taustalla tuskin on kuitenkaan pelkkä kyyninen peli, vaan myös vallitsevan hegemonian edustajien aitoa huolta siitä, että he saattaisivat menettää kontrollinsa näihin yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin. Sana- ja symbolikiistat voivat tuntua pikkumaisilta ja toissijaisilta, mutta niissä on kyse metapoliittisesta vallasta. Suomalaisuuden ja isänmaallisuuden käsitteet ja kansalliset symbolimme ovat suomalaisille merkittäviä ja ne ovat merkittäviä myös kansallismielisen sanoman kannalta.

Voisi arvella, että kansallismielisille suomalaisuuden ja sen tunnusten “omiminen” on sikäli helppoa, että kansallismieliset voivat käyttää niitä sellaisenaan. Kangasvuo mainitsee esseessään tapauksia, joissa Suomen leijonaa on “yritetty saada nationalistiselta äärioikeistolta takaisin kaikille suomalaisille”. Niissä tapauksissa, joissa Kangasvuo pitää “takaisinottoyritystä” jotenkin onnistuneena, leijonaa on muokattu. Eräässä tapauksessa vihreät ottivat leijonan vaalikampanjatunnuksekseen, mistä aiheutui kohu, joka Kangasvuon tulkinnan mukaan “perustui siihen ajatukseen, että vihreät olisivat jotenkin vähemmän suomalaisia”. Hän ei mainitse, että kyseisessä kampanjassa leijonaa muokattiin hieman, sen yhteydessä käytettiin iskulausetta, josta nousi tekijänoikeuskiista, ja että Suomen vaakunan punainen korvattiin vihreiden puoluetunnuksen värillä. Kumpi oikeastaan on tässä tunnuksen omija – se, joka käyttää tunnusta sellaisenaan, vai se, jonka täytyy muokata sitä oman poliittisen puolueen tunnukseen ja teemoihin sopivaksi, jotta voi käyttää sitä?

Kangasvuo toteaa, että “suomalaisuuden sisällöstä on käynnissä kamppailu” – että “osa ihmisistä haluaa nähdä suomalaisuuden selkeänä, osa laajana, monivärisenä ja ristiriitaisena”. Kummallakin tavalla ajattelevista löytyy niitä, jotka eivät halua osallistua kamppailuun sanoista ja symboleista. Se, kummalle osapuolelle keskusteluun osallistuminen on luotaantyöntävämpää, ei ole itsestään selvää. Tämä keskustelu on joka tapauksessa periaatteellinen ja merkitykseltään paljon syvempi kuin mikään päivänpoliittinen kiista, joiden aiheet tulevat ja menevät. Suomalaisuus on kansallismielisyyden ytimessä. Kansallismielisten tulee aktiivisesti osallistua sen määrittelystä ja tulkinnasta käytävään keskusteluun. Jos häviämme tämän taiston, kansallismieliseltä toiminnalta putoaa aatteellinen pohja. Meillä on oltava jotain puolustettavaa, että voimme pärjätä. Meidän tulee uskaltaa sanoa puolustavamme suomalaisuutta ja meidän on myös pystyttävä iskulauseiden takaa rehellisesti sanomaan, mitä tarkoitamme sillä.

Jonkin positiivisen asian puolustaminen ja hyvän ja arvokkaan puolelle asettuminen on tärkeää. Siksi kannattaa rohkeasti puolustaa suomalaisuutta eikä ainoastaan tyytyä luettelemaan, mitä ilmiöitä ja ihmisryhmiä vastustaa. Positiivisen puolelle asettuminen auttaa jaksamaan ja estää vaipumasta epätoivoon. Se on myös aatteellisesti kestävämpi ja kunnianhimoisempi kanta. Vaikka suomalaisuuden puolustamisen pitäisikin minusta olla kansallismielisillä keskiössä, en kuitenkaan jaa kansallismielisyyden usein osakseen saamaan kritiikkiä siitä, ettei sen tulisi lähestyä asiaa negatiivisuuden, poissulkevuuden ja vastustamisen kautta. Kumpaakin näkökantaa tarvitaan. Kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin esikuvan Hegelin logiikassa määrittäminen oli negaatiota, kieltämistä. Käsitteen määritelmään sisältyy aina se, mitä se ei ole ja kategoriaan sisältyy sen vastakohta. Kokonaiskuva aiheesta (synteesi) saadaan vain väitteen ja vastaväitteen (teesi ja antiteesi) kautta. Suomalaiset ovat oma kansansa. Suomalaiset ovat suomensukuinen, eurooppalainen kansa. On tilanteita, joissa on tarpeen sanoa, mitä nämä tarkoittavat kääntäen: afrikkalaiset eivät ole suomalaisia. Venäläiset eivät ole suomalaisia. Romanit eivät ole suomalaisia. Suomalaiset ovat oma kansansa, oma etninen ryhmänsä, joka on omanlaisensa ja eri kansa kuin muut kansat. Suomalaiset eivät ole yleisnimitys kaikille tässä maassa asuville, oleskeleville tai edes kaikille tämän valtion kansalaisille. Pelkät etniset vähemmistöt eivät ole etnisiä ryhmiä, vaan myös suomalaisilla on oma etnisyytensä, jota on syytä vaalia, suojella ja jota voi, saa ja pitää tuoda esille.

Kansallismielisiä syytetään suomalaisuuden, isänmaallisuuden ja kansallisten tunnuksiemme omimisesta – en puhuisi kuitenkaan “omimisesta”. Me olemme suomalaisia ja omistamme suomalaisuuden, isänmaallisuuden ja suomalaisuuden tunnukset. Jos muut epäröivätkin, niin käyttäkäämme me niitä! Omaansa ei voi omia eikä kaapata. Ne ovat jo meidän. Pidetään huoli, että niin on vast’edeskin.

Nico Anton Saramo on Suomen Sisun käräjien jäsen. Hän on toiminut muun muassa 612- soihtukulkueen juhlapuhujana.