Puheenjohtajalta: Tasavallasta ja sen vakaudesta

Eduskunnan istuntosali. Kuva: Tiina Tuukkanen (Wikipedia)

Erittäin haastavan vuoden 2020 jälkeen eteemme on valjennut vuosi 2021 varsin erikoisissa tunnelmissa. Vaikka ehkä haluaisimmekin, etteivät asiat toisella puolella maapalloa vaikuttaisi elämäämme, osoitti jo viime vuosi pandemioineen tämän toiveen turhaksi. Nyttemmin myös kaukaisen Yhdysvaltain sisäpolitiikka näyttää kriisiytyneen niin pahasti, että sen vaikutukset tunnetaan jo meilläkin – tavalla tai toisella.

Mellakoitsijoiden tunkeutuminen Yhdysvaltain kongressitaloon on saanut monet miettimään, olisiko vastaava tilanne mahdollinen Suomessa. Näissä pohdinnoissa keskeistä ei ole ollut niinkään turvallisuustilanteen arviointi, vaan keskittyminen siihen, miten tätä saadaan hyödynnettyä omassa poliittisessa toiminnassa. Erityisesti perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Antti Rinne tuntuu kokevan, että niin sanottu äärioikeisto ja erityisesti oppositiopuolue Perussuomalaisia oletetusti lähellä olevat tahot luovat samanlaisen riskin poliittiselle päätöksenteolle, kuin mikä on realisoitunut Yhdysvalloissa.

Vaikka suomalaisilta turvallisuusviranomaisilta näkee julkisessa keskustelussa varsin kirjavia näkemyksiä, kuulostaa eduskuntaan väkivalloin ohi turvatoimien tunkeutuminen varsin etäiseltä. Meilläkin toki viranomaiset tekevät varsin ansiokkaasti tarkistuksia toimintatapoihinsa ja varautumiseen Capitol-kukkulan tapahtumien seurauksena. Ainakin henkilökohtaisesti minun on kuitenkin todettava, ettei “sama voi tapahtua Suomessa” -argumentti sovellu tämän päivän Suomeen.

Mahdollinen Rinteen ja joidenkin muiden poliitikkojen suomalaisen turvallisuusosaamisen tasoon kohdistama epäluottamus on kuitenkin vain yksi seikka, missä tilannearvio pettää. Vaikka Suomessakin on aistittavissa tiettyä poliittisen ilmapiirin polarisaatiota, on taso täysin eri kuin mitä Yhdysvalloissa. Viime aikoina ja erityisesti viime vuonna poliittinen väkivalta on arkipäiväistynyt Yhdysvalloissa, ja sen seurauksena on kuollut kymmeniä ihmisiä. Samaten median ja oikeuslaitoksen suhtautuminen väkivaltaiseen liikehdintään on ollut hyvin leväperäistä, vaihdellen avoimesta denialismista väkivallan oikeutukseen motiiveilla, kuten vaikkapa halulla saada sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä on entisestään kiihdyttänyt polarisaatiota ja mahdollistanut ympäristön, missä niin sanotun kuplaantumisen vuoksi esimerkiksi väitteet viranomaisten systemaattisista rasistisista motiiveista tai vaalivilpistä on hyväksytty sellaisenaan eri poliittisissa viiteryhmissä.

Meillä Suomessa tällaista tilannetta – joka tuo mieleen lähinnä vuoden 1918 tapahtumat – ei onneksi ainakaan toistaiseksi ole olemassa. Sen syntymistä ei toisaalta estetä sillä, että julistetaan esimerkiksi oppositiopuolue ja sen tarkoitushakuisesti määritellyt lähellä olevat tahot terrori- tai vallankaappausuhaksi ilman minkäänlaisia todisteita. Sen syntymistä ei myöskään estetä sulkemalla laajoja osia väestöstä poliittisen keskustelun tai vaikuttamisen ulkopuolelle, eikä sitä estetä kiristämällä sanan- ja ilmaisunvapautta – ellei sitten olla valmiita täysin drakonisiin toimenpiteisiin, jotka ovat tyypillisiä autoritaarisille järjestelmille.

Suomessa on vielä olemassa mahdollisuus kestävään keskusteluun yli poliittisten rajojen. Viranomaisemme ovat verrattain ammattitaitoisia, ja vaalijärjestelmämme on maailman luotettavimpia. Nämä ovat asioita, jotka lisäävät tasavaltamme vakautta. Mutta kuten mikä tahansa järjestelmä, ei Suomen tasavaltakaan ole idioottivarma. Me saamme kyllä halutessamme toisinnon esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista, mikäli emme keskustele, mikäli vehkeilemme vieraiden valtojen kanssa, tai tarkoituksella tuhoamme uskon kansakuntaan ja sen jäsenten veljeyteen. Tässä asiassa jokaisella kansalaisella on peiliin katsomisen paikka – oli hän sitten kadunmies, kansanedustaja tai ministeri.

Henri Hautamäki
puheenjohtaja, Suomen Sisu