Itse virsikäs Vipunen,
mies vanha varaväkevä,
tuo viruvi virsinensä,
luottehinensa lojuvi;
haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi,
havuhonka hampahilla.
Kuten Kalevalasta muistamme, Antero Vipunen oli voimallinen shamaani ja jättiläinen, joka makasi sankan metsän peittämänä, kunnes Väinämöinen meni herättelemään häntä saadakseen tietoonsa loitsunsa tarvitsemat puuttuvat pyhät sanat eli luotteet. Vipunen heräsi ja Väinämöinen putosi hänen kitaansa. Vipusen sisällä Väinämöinen alkoi kiduttaa tätä, eikä auttanut, vaikka Vipunen kuinka manasi. Lopulta Väinämöinen sai tältä puuttuvat mahtisanat.
Kiinnostavaa on se, mitä tapahtui, kun vanhan tietäjän oli pakko myöntyä ja kertoa tietonsa Väinämöiselle. Vipunen avasi sanaisen arkkunsa, virsilippahan levitti, ja alkoi laulaa syntyjä syviä. Hän osoitti olevansa varsin väkevä tietäjä, sillä hänellä oli hallussaan alkuluotteita, eli tietoja maailman synnystä. Vipunen toistaa Kalevalan alussa kuultuja asioita siitä,
kuinka Luojansa luvalla,
kaikkivallan vaatimalla,
itsestänsä ilma syntyi,
ilmasta vesi erosi,
veestä manner maatelihe,
manterelle kasvut kaikki.
Vipusen shamanistisesta mahdista ja laulun voimasta kertoo runossa se, että myös aurinko ja kuu alkoivat kuunnella häntä, aallot seisahtuivat, joet lakkasivat virtaamasta ja kosket kuohumasta.
Antero Vipunen on selvästikin muinainen tietäjä, ehkä jopa ajalta ennen jääkautta, jolta itse vaka vanha Väinämöinen joutuu kysymään apua. Runossa ei mainita, kauanko Vipunen on maannut joko vainajana tai loveen langenneena, mutta ilmeisen kauan, sillä hänen päällään kasvaa metsää. Vipunen on niin viisas ja voimallinen, että hänellä on varaa vain rauhassa maata paikoillaan ja antaa maailman mennä menojaan. Hänellä on muinaista, kosmogonista tietoa, mutta hän tuntuu keskittyvän muihin asioihin, kuin näiden tietojen käyttämiseen. Kun hän sitten paljastaa näitä tietojaan, niin luomakunta huomaa sen kyllä.
Siinä virsikäs Vipunen
kyllä lauloi ja osasi!
Ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata:
suu se syyteli sanoja,
kieli laski lausehia,
kuin on sälkö sääriänsä,
ratsu jalkoja jaloja.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli:
päätyi päivä kuulemahan,
kuu kulta tähyämähän;
aallot seisottui selällä,
lainehet lahen perällä;
puuttui virrat vieremästä,
Rutjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski,
joki Juortanin pysähtyi.
Kalevala ei kerro, mitä Antero Vipuselle tapahtui sen jälkeen, kun Väinämöinen oli saanut haluamansa ja poistui Vipusen vatsasta. Todennäköisesti hän jatkoi ikiuntaan. Me suomalaiset puolestamme tässä ajankierron hetkessä olemme selvästi vailla joitakin tärkeitä tietoja ja taitoja, joiden avulla voisimme alkaa saavuttaa ansaitsemaamme loistoa. Olemme unohtaneet myyttisten sankariemme hengen, emmekä tunne enää syntyjä syviä. Elämme nyt aikaa, jonka määrittävä piirre on väkivaltaisuus. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä barbaariudesta olemme me eurooppalaiset joutuneet kokemaan jälleen kerran ikuisen, viheliäisen vainolaisemme toimet Ukrainassa. Moskoviittien myrkkykyy tulee nostamaan päätään yhä uudelleen, kunnes lopulta, tavalla tai toisella, moukari tulee murskaamaan sen.
Voimme toivoa, että kenties Antero Vipunen lepää Suomen kamaran alla edelleen, valmiina laulamaan syntyjä syviä seuraavalle rohkealle, joka kestää nähdä vaivan saapua hänen luokseen ja jolla on rohkeutta häiritä häntä ja vaatia häneltä haluamansa. Tällaiselta henkilöltä vaaditaan juurikin suomalaista sisua ja esi-isien muinaista tymäkkyyttä, eurooppalaisten faustista mieltä – mutta palkinto hiestä ja kyynelistä tulee olemaan suuri.
Tämä ei välttämättä tapahdu meidän elinaikanamme, eikä se todellakaan tapahdu kotona makaamalla tai verkossa valittamalla, mutta vielä kerran tämä kansamme tulee saamaan jälleen yhteyden muinaisiin, esoteerisiin voimiimme ja aloittamaan uuden ajan, joka on vainolaisen ja väkivallan yläpuolella. Sillä hetkellä, kun löydämme Antero Vipusen viisauden, löydämme alkuvoimaisen mahtimme. Sillä hetkellä juuret tulevat antamaan kansallemme siivet.
Puhe pidettiin Suomen Sisun Kalevalan päivän tapahtumassa Mäntsälässä 26. helmikuuta 2022.