Timo Hännikäinen: Sisäinen Impivaara

Puhe Suomen Sisun 20-vuotisjuhlassa 3.11.2018.

Noin kolmisen viikkoa sitten vietettiin Aleksis Kiven päivää. Kivi on muutenkin ollut tänä vuonna  tapetilla Teemu Keskisarjan uuden elämäkerran myötä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti haastatella Keskisarjaa täällä tänään, mutta hän ei valitettavasti päässyt tulemaan. Niinpä ajattelin itse sanoa muutaman sanan Aleksis Kiven ja Seitsemän veljeksen innoittamana.

Yksi Aleksis Kiveltä peräisin oleva käsite on toistunut tiheään viimeisten pari vuosikymmenen yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se on Impivaara. Te epäilemättä tiedätte tarinan: Jukolan seitsemän poikaa eivät menesty lukkarin koulussa, jota he pitävät muutenkin pakkopullana. Jatkuvat kahnaukset yhteisön kanssa ja jalkapuurangaistuksen uhka ajavat heidät suvun vanhoille maille Impivaaraan, jonne he rakentavat uuden maatilan ja aikovat elää siellä viljelemällä ja metsästämällä, kaukana yhteiskunnan vaatimuksista.

”Impivaaralaisuudesta” puhutaan varoiteltaessa kansallisen umpimielisyyden, eristäytymisen, sisäänpäinkääntymisen vaaroista. Impivaaralaisuutta käytetään lyömäaseena nationalismia vastaan: jättäytyminen monikulttuurisen globalisaation ja EU:n liittovaltiokehityksen ulkopuolelle tekee meistä rappeutuvia metsäläisiä. Jukolan veljesten pako Impivaaraan esitetään primitiivisenä kapinareaktiona väistämättömiin muutoksiin.

Tätä tulkintatapaa on toisaalta myös arvosteltu. On sanottu, ettei impivaaralaisuus suinkaan tarkoita takapajuisuutta, vaan päinvastoin rohkeaa uudisraivaajahenkeä. Veljekset saavat kuin saavatkin Impivaaran tilan kukoistamaan monien vastoinkäymisten jälkeen ja oppivat siellä lukutaidonkin, jota lukkarin koulu yritti heille turhaan opettaa. Impivaaralaisuuden on siis katsottu myös ilmentävän yrittäjähenkeä, omapäisyyttä joka viime kädessä hyödyttää koko yhteiskuntaa.

En ole erityisen kiinnostunut ottamaan kantaa tähän kiistaan. Kiven romaanista tekee suuren se, että molemmat tulkintatavat ovat sen pohjalta perusteltavissa, mutta myös se, että molemmat tuntuvat turhan simppeleiltä ja tarkoitushakuisilta. Viisainta on mennä Kiven tekstin pariin ja miettiä, mikä Impivaara oikeastaan on.

Ennen kaikkea Impivaara on paikka. Se tarkoittaa sekä Jukolan tilan takamailla sijaitsevaa vuorta että itse takamaata, jota veljekset lähtevät viljelemään. Matka sinne kulkee ”halki synkeän salon”, pitkin korpea ja suomaata halkovaa huonokuntoista tietä. Määränpäässä on kesyttömän erämaan piirteitä, mutta myös aineksia vakaan elämän rakentamiseen. Sitä kuvataan Seitsemän veljeksen viidennessä luvussa näin:

                      […] siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaartuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon alla korven, joka oli heille antava salskeita hirsiä huoneitten rakentamiseen.

Impivaara on myös paikka, johon veljeksillä on luja historiallinen yhteys. Heidän isänsä on viljellyt alueella kaskea, joten heidän uudistalonsa rakennetaan aiempien polvien jo merkitsemään maisemaan. Veljesten aikomus on elää siellä juuri niillä taidoilla, jotka he ovat vanhemmiltaan oppineet: maanviljelyllä ja metsästyksellä. Lisäksi paikkaan liittyy myyttisiä tarinoita, joiden juuret ulottuvat vanhempia ja isovanhempia kauemmas. Matkalla Impivaaraan ohitettu nummi on kertoman mukaan paikka, jolla käärmeet ovat aikoinaan pitäneet omia käräjiään ja ohi kulkeva ratsumies on varastanut käärmeitten kuninkaalta kruunun. Impivaaran vuoressa asustaa ”valkea impi”, neito jonka peikko on vanginnut vuoren sisään.

Veljeksille Impivaara on siis konkreettisesti ”isänmaata”, maata jonka isä omisti ja jota hän muokkasi. Myös henkisessä mielessä se on edeltävien polvien maata, johon kytkeytyy joukko tapoja, taitoja ja tarinoita, joiden alkuperä on tunnetun historian tuolla puolen. Kiven romaanissa viitataan monesti isänmaahan ja isänmaan etuun, mutta Suomeen vasta aivan lopussa, jossa on jo koittanut aika, jolloin ajatus kansallisvaltiosta alkaa hahmottua. Veljekset vetäytyvät Impivaaraan, koska virallisen yhteiskunnan käsitys isänmaasta tuntuu vieraalta ja sen vaatimukset järjettömiltä.

Mielestäni Kivi tahtoo sanoa, että koulun, kirkon ja virkavallan edustama virallinen sivistys ja virallinen järjestys ei yksin riitä tekemään suomalaisista oikeaa kansakuntaa. Siihen tarvitaan syvempää yhteenkuuluvuutta, tietoisuutta historiallisista ja biologisista juurista. Jos haluamme tulkita Seitsemää veljestä kansallismielisestä näkökulmasta, Impivaara edustaa suomalaisen identiteetin kovaa ydintä. Vasta siellä veljekset oppivat keitä he oikeasti ovat.

Monilla meistä on jokin Impivaaran kaltainen paikka. Se voi olla lapsuuden leikkipaikka, kotikylä, suvun omistama talo. Minulle sellainen on lapsuudenkotini Padasjoella, maatila jonka isäni ja isoisäni sodan jälkeen rakensivat. Teen siellä monia asioita, joita minua ennen on tehty vuosituhansia: hakkaan polttopuita, marjastan, metsästän, seuraan luonnon ilmiöitä. Se ei ole pelkästään paikka, jossa pääsee rauhaan liikenteen melulta ja muulta kaupungin hälinältä. Se on paikka, jossa nykyiset ja menneet sukupolvet kohtaavat ja pääsen näkemään itseni uudesta kulmasta. Siellä en ole yhtä kuin asemani, omaisuuteni, ammattini, poliittiset mielipiteeni, vaan ennen kaikkea olen ajallisen ja geneettisen jatkumon osa.

Tämä jatkumo on osittain kuviteltu ja keksitty, eli myyttinen. Impivaaraankin kuuluvat legendat, tarinat käärmeiden käräjistä ja valkeasta immestä. Jokainen kansallinen ja paikallinen identiteetti sisältää sankarihahmoja ja tapahtumia, jotka eivät sellaisenaan ole niin sanotusti tosia. Mutta juuri nämä ainekset tekevät siitä meille henkilökohtaisesti merkityksellisen. Suomalaisuutta on mahdoton ajatella ilman Kalevalaa tai Vänrikki Stoolin tarinoiden keksittyjä kansanmiehiä.

Seitsemän veljeksen kirjoittamisajankohtana oli vastikään syntynyt ajatus omasta ja erillisestä Suomen kansasta maailman kansojen joukossa. Tämä kansa piti löytää, mutta myös keksiä: sille piti luoda omat myytit ja kirjoittaa oma kirjallisuus. Myös Kiven veljekset löytävät ja keksivät itsensä Impivaarassa. Siellä he oppivat luottamaan itseensä siinä määrin, että voittavat yhteiskunnan heihin kohdistamat ennakkoluulot, kykenevät elämään omien kättensä työllä ja oppivat lopulta ne uudet taidotkin – lukutaidon ja kestävämmät viljelymenetelmät – joita heihin ei voitu pakolla istuttaa. Seitsemän veljestä on ennen kaikkea kertomus siitä, miten tavallinen kansanihminen löytää omanarvontuntonsa.

Tietyllä tavalla me olemme tällä hetkellä samassa tilanteessa kuin Aleksis Kivi veljeksineen 1800-luvulla. Ne vaarat, jotka nyt ympäröivät verraten nuorta kansakuntaamme, eivät ole ainakaan vähäisempiä kuin tuolloin. Suomalaiset ovat mitättömän pieni vähemmistö kansojen joukossa, ja suomen kielen syntyperäisten puhujien määrä on selvässä laskussa. Olemme alituisessa vaarassa jäädä niin maahanmuuttovirtojen kuin suurvaltojen geopolitiikan jalkoihin.

Ja tällaisena aikana merkittävä osa lukeneistostamme pitää suomalaisia etuoikeutettuna joukkona, jonka historia koostuu lähinnä rikoksista. Viime aikoina suomalaisia, jotka ovat eläneet suurimman osan historiastaan eri imperiumien alusmaina, on yritetty tehdä vastuullisiksi jopa imperialismista. Englannin kieli uhkaa syrjäyttää suomen korkeakoulujen tutkimus- ja opetuskielenä, ja jopa virkamiestasolla kyseenalaistetaan äidinkielen ylioppilaskokeen välttämättömyys. Tämä on itsetuhoista toimintaa, joka heijastelee aivan päinvastaista asennetta kuin koulutetulla väestönosalla Aleksis Kiven aikana oli.

Meidän, joille Suomi vielä merkitsee muuta kuin maantieteellistä aluetta ja jotka ymmärtävät suomalaisuuden ahdingon, pitää löytää suomalaisuus uudelleen. Ei kadotettua suomalaisuutta, vaan sellainen jota ei ole vielä edes keksitty. Tämä vaatii omanarvontuntoa ja itsepäisyyttä, vakaata tahtoa tehdä asiat omalla tavallamme ja omilla ehdoillamme. Sanalla sanoen impivaaralaisuutta.

Tehtävämme ei ole aivan vähäinen: meidän täytyy pyöräyttää käyntiin uusi historiallinen sykli, suomalaisuuden herääminen tällä vuosituhannella. Tämä uusi aika ja sen vaatima suomalaisuus on varmasti jonkin verran karkeampaa, vähemmän sivistynyttä kuin edeltäjänsä. Olihan Kivenkin ihailema suomalaisuus villiä ja uppiniskaista: veljekset juopottelevat, tappelevat sekä keskenään että ulkopuolisten kanssa, polttavat saunansa. Mutta kaikki tämä on sitä elinvoimaista raaka-ainetta, josta kaikki hienostuneempi voidaan myöhemmin jalostaa.

Meidän ei pidä pelätä kutsua itseämme impivaaralaisiksi. Meillä on nykyään paljon vähemmän konkreettisia paikkoja, mihin voimme paeta ymmärtämään todellisen olemuksemme. Mutta ensi sijassa Impivaara on mielentila, tahto oppia menneestä ja soveltaa sitä tulevaisuuteen. Se on esivanhempien ja heistä polveutuvien kohtaamispaikka, leikkauspiste jossa kansallinen identiteetti syntyy. Tämä piste on fyysisesti ja henkisesti meidän sisällämme.

Timo Hännikäinen

Kauppa on toiminnassa. Pilottivaiheen aikana toimitusajoissa saattaa olla vähän heittelyä. Piilota tämä ilmoitus